Liittolainen tahtoo keksin!

"Minä en voi olla rasisti, minulla on x mustaa kaveria!"

"Paras kaverini on homo. Minulla ei siis voi olla ennakkoluuloja."

"Mutta minä en ole rasisti/homofoobikko/transfobinen nilkki/sovinisti, miksi ette huomaa miten hyvä tyyppi MINÄ olen!?"  

Liian usein feministisessä, rasisminvastaisessa, transfobiaa tai homofobiaa kitkevässä toiminnassa törmää liittolaisiin, joille kaikkein tärkein syy liittolaisuudelle on saada tunnustusta sorron kohteilta.

Englanninkielisessä keskustelussa käytetään termiä "ally cookie", jolla viitataan juuri tähän oletukseen, että kun etuoikeutetussa asemassa oleva toimii sorretun ryhmän hyväksi, on sorrettu ryhmä velvollinen palkitsemaan tämän uljaan yksilön. 

Valitettavasti homma ei toimi niin. Ei voi olla niin, että toisten ihmisarvon tunnistamisesta ja tunnustamisesta jaetaan kunniamainintoja.

Hyvä liittolaisuus ei ole sitä, että teet asioita koska siten muut tietävät miten hieno ihminen olet. Hyvä liittolainen on hiljainen liittolainen siinä mielessä, ettei hän tee itsestään ja liittolaisuudestaan numeroa. Sen sijaan hän pitää ääntä asiasta.

Hyvä liittolainen seisoo bannerin kanssa sateessa, eikä jälkeen päin sano, että olisi oikeastaan voinut olla kotona juomassa teetä, koska eihän se miekkari koske hänen oikeuksiaan, mutta HÄN oli paikalla, koska HÄN välittää.

Hyvä liittolainen puhuu sorrosta, eikä seuraavassa lauseessa totea miten hyvä ihminen hän on, kun hän puhuu tästä sorrosta.Hyvä liittolainen ymmärtää, ettei hän pyöritä liikettä, eikä liike pyöri hänen ympärillään tai hänen armostaan. Liittolainen on liikkeen apulainen.

Miksi liittolaisuus sitten on niin vaikeaa? Tai miksi välillä tulee se fiilis, että tästä kaikesta pitäisi saada nyt joku mitali, tai edes se keksi?

Yksi sana: etuoikeus. Etuoikeus sokaisee. On helppo tuudittautua omaan poteroon, jossa muiden ongelmat eivät koska minua, koska minulla on näitä omiakin ongelmia.

Elämä on helppoa, kun omaa olemassaoloa ja tekemisiä ei tarvitse selittää tai perustella. Minun ei tarvitse perustella oikeuttani olla Suomessa. Minun ei tarvitse vastata jonkun lääkärin käsitystä naiseudesta, jotta passissani ja ajokortissani olisi sukupuolen kohdalla merkintä F, eli female, eli nainen.

Keksinsä leipokoon jokainen keksejä kaipaava itse. Kaupastakin saa ihan hyviä keksejä. Leipominen nimittäin vie aikaa itse taistelulta, jonka pitäisi olla se kaikkein tärkein asia. Kenenkään motivaatio sorron voittamiseen ei voi olla se, että se saa sinut näyttämään hyvältä tyypiltä.

p.s. Toki jokainen saa leipoa niin paljon kuin haluaa. Leipominen voi olla myös kivaa.

Sano EI väkisinhalaamiselle

Kirsi Piha on varmasti hyvää tahtova ihminen, mutta hänen kolumninsa Helsingin Sanomissa meni niin metsään, että rytinä kuului tänne asti.

Idea on tosi söpö. Halaillaan kaikki toisiamme, niin maailma olisi parempi paikka. Vaan kun ei.

Erityisesti minua inhotti se, että Piha käyttää termiä "väkisinhalaaminen", joka kuulostaa lähinnä pehmoiselta ja pörröiseltä väkisinmakaamisen pikkuserkulta.

Kun ajattelen termiä väkisinhalaaminen, tulee mieleeni lähinnä tilanteita, joissa joku iäkkäämpi setäihminen tai tuntematon humalainen on tullut liian lähelle, koska "pitäähän noin nättiä tyttöä vähän rutistaa".

Väkisinhalaamisen kulttuuria sitä paitsi harjoitetaan jo. Esimerkiksi lasten oletetaan olevan lähes aina avoimia aikuisten lääppimiselle. Ihanaa tukkaa on annettava silittää ja setää on pakko halata, vaikka setä haisee vähän hassulle ja puhuu outoja kun kukaan muu aikuinen ei ole kuuntelemassa. Ja sitten ihmetellään, kun lasten hyväksikäyttö jää niin helposti näkymättömiin.

Väkisin koskettamisen kulttuuri perustuu valtaan. Jollain toisella on valta koskettaa minua, rikkoa rajani. Niin ei pitäisi olla.

Väkisinhalaamisen sijaan uskon, että koskettaisimme toisiamme enemmän, jos oppisimme jo lapsesta lähtien kysymään ja kertomaan, saako toista koskettaa. Hyvä esimerkki on tuttavani, joka kysyy aina lapsiltaan, saako heitä halata. Joskus saa, joskus taas vastaus voi olla esimerkiksi "Ei, pierase ennemmin."

Väkisinhalaaminen ei opeta, että vain sinä voit päättää omasta fyysisestä koskemattomuudestasi. Väkisinhalaamisen opetus on täysin päinvastainen. Sen viesti on, sinun suostumuksellasi ei ole väliä. Sitä paitsi väkisin annettu halaus voi olla esimerkiksi kosketusyliherkälle ihmiselle painajaisten aihe.

Tähän loppuun liitän videon, joka mielestäni selittää hyvin miksi koskettamiselle on aina oltava suostumus.

Videon takana olevan blogin koko sisältöön en ota kantaa. Osa kirjoituksista on hyviä, osan kanssa olen eri mieltä.

Pari sanaa pimpistä

Minulla ja Raisa Cacciatorella taitaa olla hyvin erilaiset käsitykset siitä, millaisella kielellä lasten positiivista kehonkuvaa edistetään. Tähän tulokseen tulin viikonlopun Savon Sanomien "Kun pippeli on kovana, se asetetaan vauvareikään"-artikkelin pohjalta. Artikkelin lähteenä toimii Cacciatoren vuonna 2007 julkaistu kirja "Huomenna pannaan pussauskoppiin".

Artikkelin sössötys "vauvareiästä", "vauvan kodista" ja "vauvansiemenistä" ei todellakaan muistuta koulutetun ammattikasvattajan tekstiä, vaan enemmänkin samanlaiselta mukasiveellistä höpöhöpöä kuin "etupeppu".

Mielestäni tämä on todella pahasti ristiriidassa sen kanssa, että sama artikkeli kehottaa puhumaan kasvavasta ja muuttuvasta kehosta positiiviseen sävyyn.

Puhe naisen sukupuolielimistä vauvojen kautta syrjäyttää naisen oman seksuaalisuutensa keskiöstä ja laittaa tilalle vauvan. Seksin ainoaksi tehtäväksi jää jälkeläisten, eli vauvojen tuottaminen.Nautinnosta viis. Muutenkin keskiössä tuntuu olevan opettaa, että naisella on "vauvareikä", koska kaikista naisista tulee äitejä.

Puhumattakaan siitä, että sukupuolielimet eivät automaattisesti tarkoita sukupuolta. Sukupuolielimiä on erilaisia, aivan kuten ihmisiäkin.

Alentava "lapsenkielistäminen" ei todellakaan palvele lapsia, etenkään pieniä tyttöjä. Peniksestä tunnutaan voitavan puhua pippelinä tai kikkelinä, mutta vaginasta tuntuu olevan kohtuuttoman vaikeaa puhua edes pimppinä. 

Kuten ystäväni totesi Facebookissa "Pimpistään pitää saada olla ylpeä! Ja vaikea olla ylpeä, jos sille ei ole edes kunnollista nimeä."

Vauvareikä typistää naisen sukupuolielimet ainoastaan lisääntymiseen tarvittaviksi välineiksi. Vauvareikä ei kuulosta paikalta, jonka luvallinen koskettaminen tuo mielihyvää. Vauvareikä on vain aukko, jonka tehtävänä on olla ovi "vauvan kotiin", eli kohtuun.

Mistä päästäänkin vielä tärkeämpään syyhyn siihen, miksi lasten ja aikuisten on osattava puhua sukupuolielimistään ihan oikeilla nimillä. Sukupuolielimillä tehdään muutakin kuin niitä vauvoja. Toivottavasti tämä ei tule kenellekään yllätyksenä.

Sukupuolielimiä kosketellaan monin tavoin, itse tai jonkun muun tai muiden kanssa. Kosketuksen on toki aina perustuttava suostumukseen. Myös sen, että ei tahdo tulla kosketetuksi, on voitava olla mahdollista.

Avaimet tähän kaikkeen voi antaa antamalla lapselle termejä, joilla oman kehon rajoja voi asettaa.

Vauvareikä ei ole sellainen termi. Pimppi on ihanan pehmeä ja pyöreä, suuhunsopiva sana. Vauvareikä kuulostaa kolkolta ja ikävältä paikalta.

Vain sika outtaa toisen ilman lupaa!

Tämän blogin innoittajana toimi eilen uusintana katsottu Putous. Koen tarvetta kertoa, että en ole seurannut Putousta enää moneen vuoteen, mutta kolmen viikon Eestin seikkailun jälkeen ajattelin laittaa aivot hetkeksi narikkaan. Toisin kävi.

Sketsihahmokilpailussa julkkiksia metsästävä Sirkka "Sika" Vainola (Krista Kososen sketsihahmo) luetteli, millaisia kauneusleikkauksia eri tähdille on tehty, kun vuoroon tuli Laura Birn, toteaa Sika "Kaikki! Se oli ennen Lauri Birn!" (Huom. ei suora lainaus, mutta viesti välittyy.) Minua ei naurattanut. Kieltämättä odotin, että QX-gaalassakin nähty Kosonen olisi tiennyt paremmin.

Transsukupuolisuus ei ole halpa ja helppo vitsi, jonka voi lyödä pöytään aina kun ei keksi parempaakaan läppää. 

Laura/Lauri Birn-vitsissä on kaksi isoa ongelmaa:

1) Se, kuka tietää sukupuolenkorjauksesta ja siihen liittyvistä hoidoista on ainoastaan transhenkilön oma asia ja vain hän voi päättää, kenelle asiasta kerrotaan, milloin ja miten. Esimerkiksi sivuhuomautukset tyyliin "Sä varmaan huomasitkin, että X on trans." eivät ole oikein. Sukupuolenkorjaus on hyvin henkilökohtainen asia. Se, että sinä tiedät asiasta ei tee sinusta oikeutettua jakamaan tietoa vapaasti eteenpäin. Lähimmäisenä sinä et päätä milloin toisen ihmisen olisi syytä tulla kaapista. Mistä päästäänkin seuraavaan ongelmaan.

2) Kun transihmisten asioista puhuttaessa keskitytään pohtimaan sukupuolielimiä, hormoneja ja sitä, kuka "näyttää" minkäkin sukupuolen edustajalta, käännetään samalla katse pois rakenteellisesta väkivallasta, sekä psyykkisestä ja fyysisestä väkivallasta ja väkivallanpelosta, joka on valitettavasti elävä osa transihmisten arkea. Tästä puhui muutama viikko sitten myös yhdysvaltalainen Orange Is The New Black-sarjassa näyttelevä transaktivisti Laverne Cox.

Ja bonuksena mainittakoon, ettei siinä, että joku syntyi sukupuoleen, joka vaati korjaamista, ole mitään hauskaa.

Vuonna 2014 luulisi, että Suomessakin olisi jo päästy eteenpäin "Täti onkin setä"-huumorista.

(toim. huom. outtaamisella [tulee englannin kielen sanasta outing /to out] tarkoitetaan toisen henkilön seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen kertomista asiasta tietämättömille. Esimerkiksi henkilö A kertoo henkilöille B ja C D:n olevan bi, vaikka D ei tahtoisi vielä kertoa asiasta julkisesti.)

Pelaako naiserityisyys patriarkaatin pussiin?

Kannatan kaikenlaista naiserityistä toimintaa silloin kun sille on luonteva paikka. Mielestäni esimerkiksi puolueiden naisjärjestöt ovat tärkeitä, samoin kuin sukupuolijärjestelmään kriittisesti suhtautuvat miesryhmät. Mielestäni molempien ryhmien toiminnalle olennaista on kuitenkin juuri kriittisyys sukupuolinormeja ja koko sukupuolijärjestelmää kohtaan. Tunnistan myös sen, ettei tämä toiminta ole täysin ongelmatonta.

Siksi mietinkin, pelaako esimerkiksi Naisasialiitto Unionin tiukkaa sukupuolisegregaatiota ajava sääntö, jonka mukaan järjestön jäseniä voivat olla vain naiset, patriarkaatin pussiin. En kuitenkaan tässä kirjoituksessa pohdi pelkästään Unionia, vaan koko feminististä liikettä.

Naiserityisyyttä perustellaan sillä, että miehet dominoivat toimintaa herruustekniikoiden ja etuoikeuden voimalla. Valitettavasti ajatus samalla tiivistää miehet yhtenäiseksi yksinkertaiseksi joukoksi, joka ei itse kärsi lainkaan patriarkaatin tai muiden sortavien järjestelmien toiminnasta, eikä myöskään ole kykenevä punnitsemaan ja muuttamaan omaa toimintaansa. Lisäksi naiserityisyys tukee käsitystä sukupuolen kaksijakoisuudesta ja liittää sukupuolen ainoastaan biologiaan, poissulkien kokemuksen sukupuolesta.

Juuri patriarkaatti valtarakenteena opettaa meille, että sukupuolilla on rooleja, joiden noudattaminen on tiukasti sidottua siihen, mitä jalkojemme välistä löytyy. Tämä ajattelu normittaa siihen, että miehet ovat dominoivia ja naisten on siis oltava alistuvia, ja niin edelleen.

Tunnen monenlaisia feministejä. Mielestäni onkin loukkaavaa, että liike, joka väittää taistelevansa tasa-arvon puolesta, ei suostu ottamaan riveihinsä koko liikkeen potentiaalia, vaan automaattisesti roolittaa ihmiset sukupuolen mukaan sortajiin ja sorrettuihin, samalla unohtaen, ettei sukupuolen kokemus ole joko-tai, ja heittää huomion sortavien rakenteiden intersektionaalisuudesta romukoppaan.

Väitän, että kukaan ei ole feministi syntyessään. Feminismiin kasvaa ja se kasvattaa. Itsekin koen oman feminismini kanssa olevani jatkuvasti matkalla. Opin jatkuvasti uutta, opin tunnistamaan omasta ja muiden käytöksestä malleja, jotka perustuvat etuoikeudella ratsastamiseen. Miksei samanlainen kehitys olisi mahdollista meissä kaikissa?

Kun ämpärissä on reikä

Haaga-Helian toimittajaopiskelijoiden verkkolehti Tuima.fi nosti kyseenalaisessa artikkelissaan esille Tatun, jonka todellisuutta moni epäilee, siis sitä, onko Tatu olemassa.

Jutussa on puurot ja vellit iloisesti sekaisin. Lisäksi on todennäköistä, että Tatun tukia kyllä leikataan TE-toimistojen kurssien skippaamisen takia, mutta toimittaja ei mainitse millään muotoa sitä, että Tatu voi vippailla rahaa sukulaisilta ja ystäviltä. Puhtaana käteen saatu käteinen ei näy tiliotteella.

Kansalaistoimintaa ja nuorisotyötä opiskelevana voin sanoa keskustelupalstoilla raivoaville, että Tatuja on tässä maassa niin paljon, että heistä saisi jutun jokaikinen lehti, verkkojulkaisu ja sisäinen tiedote, joita tästä maasta löytyy. Haastateltavia jäisi vielä ylikin.

Isoin ongelma ei edes oikeasti ole se, että Tatu saa rahaa käyttöönsä, vaan se, että Tatun teini-iässä alkaneeseen päihteidenkäyttöön ei olla puututtu, Tatu on päässyt luisumaan kaikkien turvaverkkojen ohi tilanteeseen, jossa työnteko ahdistaa ja pelaaminen on ainoa mielekäs puuha. Henkilö, jonka päivärytmi on mitä sattuu ja joka ei kykene itsenäiseen työhön, koska ahdistuu, ei mielestäni ole työkykyinen, vaan vaatii kuntoutusta.

 Tatu on ollut n. 13-vuotias joskus 2000-luvun alussa (olettaen, että hän on todella 26-vuotias vuonna 2013). Kaikki 1990-luvun lamassa tehdyt leikkaukset heijastuvat yhä hänen hyvinvointiinsa. Siitä me maksamme nyt, kun maksamme Tatulle toimeentulotukea ja työttömyyskorvauksia.
(Tässä kappaleessa oli julkaisuhetkellä paha matikkavirhe, koska kiire. Korjattu johdonmukaiseksi.)

En syyllistä syrjäytettyä. Tatu ei nimittäin ole kasvanut tyhjiössä. Tatun elämässä on hedelmöityksestä lähtien ollut aikuisia. Neuvola, päiväkodin henkilökunta, terkkarit, opettajat, nuorisotyöntekijät, vanhemmat, poliisi ja koko joukko muita.

Syrjäytyminen rakentuu palikoista, jotka alkavat kasaantua jo ennen kuin syrjäytyvä osaa kirjoittaa oman nimensä hoippuvilla tikkukirjaimilla neuvolan kehitystestissä. Ja näitä palikoita alkavat kasatat huojuvaksi torniksi lapsen elämässä olevat aikuiset.

Jokainen ennen neljän vuoden ikää väliin jäänyt neuvolakäynti kasvattaa syrjäytymisriskiä, samoin kaikki koulunkäynnin ongelmat, joista osa valitettavasti ohitetaan vielä nykyäänkin sillä, että "pojat on poikia ja kaikki nyt vaan ei sopeudu".
(Aiheesta on julkaistu tutkimus; Rintanen, H. 2001. Lasten ja nuorten syrjäytymisen taustatekijöitä pitkittäistutkimusten valossa.  Teoksessa S. Taskinen (toim.) “Huono ennuste” Mitä on lasten ja nuorten syrjäytyminen? Aiheita monistesarja 10 / 2001. Stakes. Helsinki)

Kun luen tuima.fi:n artikkelia, näen heti kohtia, joissa jutun Tatua olisi voitu auttaa. En myöskään ymmärrä, kuka olettaa koulutusta vailla olevan, vuosia työttömänä olleen nuoren ponnahtavan suoraan työelämään ja menestyvän. Tatu kaipaa rinnalla kulkijaa ja totuttelua rytmeihin. Halu muutokseen tuntuu löytyvän, mutta todella harva ihminen loppujen lopuksi tulee tukipalveluiden piiriin täysin vapaaehtoisesti. Aikuista ei voi tahdonvastaisesti patistaa kuin tiettyyn pisteeseen asti. Edes työkkäri tai sosiaalitoimi. Syrjäytymiseen ei ole olemassa tahdonvastaista hoitoa.

Se, että yhteiskunnasta syrjäytettyjä parjataan ja vaaditaan sosiaaliturvan poistamista, ei paranna asiaa. Raipparangaistuksella ei saada ahdistuvia "Tatuja" takaisin töihin, todennäköisemmin "Tatu" päätyy seikkailemaan jonnekin mielenterveyspalveluiden viidakkoon, ja sinnekin vain jos itse tahtoo hoitoa.

Sosiaaliturvan ongelmat ratkaistaan ehkäisevällä työllä. Koko keskustelu poistuisi, jos sosiaaliturvasta siirryttäisiin perustuloon, joka maksettaisiin meille kaikille ja sitä tarvitsemattomilta se poistuisi sitten verotuksen kautta. Mutta perustulo on toinen tarina, jossain toisessa blogauksessa.

Ei se urheilusuoritus, mutta ne pakarat!

En seuraa urheilua, mutta joskus urheilu onnistuu tunkeutumaan minunkin epäurheilulliseen ulottuvuuteeni. Yleensä kiinnostukseni herää, kun aletaan puhua naisista ja urheilusta tavoilla, joilla ei ole mitään tekemistä itse urheilusuoritusten kanssa.

Yhyy, maailman nopeimmat naiset eivät ole tiukkavartaloisia!

Kuka nyt enää jaksaa kiinnostua pikajuoksusta, kun siellä kirmaa vain yhdysvaltalaisia ja jamaikalaisia läskiperseitä hampurilaiset mielessä!?

Toimittaja Juha Jaakkonen sivuuttaa itse urheilusuoritukset täysin keskittymällä ainoastaan juoksijoiden ulkonäköön. Koko jutussa on kaksi kuvituskuvaa (jos taulukkoa ei lasketa), joista toinen on lähikuva yhdysvaltalaisjuoksija Carmelita Jeterin pakaroista. Kaiken huipuksi juttu on otsikoitu "He voisivat olla vielä parempia".

Anteeksi nyt, mutta mitä hemsveettiä! Jutussa haastatellaan suomalaista valmentajaa, jonka valmennettavaa ei nähty koko satasen finaalissa. Valmentaja toteaa, että finaalissa juoksevien naisten ruokavalio tuskin on kovin tiukka, koska heillä on kehoissaan "ylimääräistä". Ja tosiaan, toistan, Petteri Jousteen valmentama Hanna-Maari Latvala ei juossut satasen finaalissa. Tosin ainakin hän syö varmasti paljon paremmin ja terveellisemmin kuin finalistit, onhan rasvaprosenttikin alle 15.

Nyt hei joku järki käteen!

Ihmiskeho on siitä ihana ja ihmeellinen, että niitä on monenlaisia. Lihas ja rasvakudos asettuvat jokaisessa kehossa eri tavalla. Tämän luulisi pitkän linjan valmentajankin ymmärtävän. Vai käytetäänkö Suomessa valmennusmetodia, joka edellyttää valmennettavalta tiettyyn muotoon mahtumista?

Koskahan urheilujournalismissa päästään rasismista ja seksismistä todelliseen urheilusuorituksista uutisointiin?




Jutussa on käytetty lähteenä FFFifi:n Fitness führer-blogia lily.fi:stä.

Nyt kun rakastat itseäsi, älä vihaa muita

Netti on puolillaan "Ainakaan en ole pakkasen raiskaama pulkannaru"-tyyppisiä kuvatauluja (vai millä nimellä niitä nyt kuuluisi kutsua?) ja muuta sosiaalisessa mediassa jaettavaksi tarkoitettua sisältöä, jossa hoikkia ja tukevia naisia asemoidaan toisiaan vastaan kaikin keinoin.

Äkkiä onkin olemassa SE YKSI AINOA OIKEA tapa olla nainen.

Rakkaat ihmiset, lopettakaa!

Tiedän kyllä itse reitevänä ja muutenkin muotteihin sopimattomana, millaista on katsella kuvastoja ja näyteikkunoita, joiden vaatteet eivät mahdu tai istu, mutta se ei oikeuta keskinäiseen vihanpitoon.

Lihavuudelle ja laihuudelle on muitakin selityksiä, kuin holtiton ruokailu tai himokuntoilu. Kaikilla alipainoiselta vaikuttavilla ei ole anoreksiaa, eivätkä kaikki pyöreät naiset lohduta itseään iltaisin sipsipusseilla ja suklaakakulla. Tämän tietävät kaikki, mutta näemmä sitä pitää silti edelleen hokea!

Ihmiskehoja on yhtä erilaisia, kuin on erilaisia ihmisiä.

Häpäisykulttuuri, jossa nostamme itseämme tai mielestämme hyväksyttäviä vartaloita toisten yläpuolelle, on pahinta sisäistä sodankäyntiä, jota erityisesti naiset (mutta myös muut ryhmät) voivat keskenään käydä. Sen sijaan, että muuttaisimme rakenteita, jotka aiheuttavat meissä pahoinvointia ja alemmuudentunnetta, vahvistamme niitä rakentamalla uusia ympärillemme.

Erityisesti tämä arvostelu nousee esille kesällä. Meitä mm. kehotetaan pukeutumaan kehotyyppimme mukaan, ei sen kehon mukaan, jonka toivomme omaavamme.
Kehotan kaikkia haistattamaan pitkät moiselle. Parhaan rantakropan saa viemällä kroppansa rannalle ja nauttimalla olostaan, oltiin sitten pikku-pikku bikineissä, kokouimapuvussa tai vaikka toppahaalarissa.

Tietysti on tärkeää olla terve, mutta fyysinen terveys vaatii myös psyykkistä terveyttä. Terveys on tasapainoa, tyytyväisyyttä siihen mitä on.


Olkaa tyytyväisiä olemukseenne, sillä olette ihania!

Miksi Pridea tarvitaan?

Aina Helsinki Priden aikaan muutamat tyypit kyseenalaistavat koko Pride-festivaalien tarkoituksen.

Yleensä ihmetellään, että eikö koko "kattokaa kun mä oon erilainen"-touhu karnevaaleineen vain vahvista stereotypioita seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä ja työnnä koko HLBTQI-ihmisryhmää entistä enemmän marginaaliin.

EI. EI. EI. EI. EI!!

Ohjaan vapaaehtoisena Setan nuortenryhmää ja voin sanoa, että minä näen sen tarpeen, joka tällä yhteiskunnalla on sille, että ihminen saa olla juuri se, kuka kokee olevansa ja rakastaa juuri sitä, jota kokee rakastavansa.

Meillä on Suomessa edelleen nuoria, jotka pelkäävät läheistensä suhtautumista asiassa, jossa hyväksyntä olisi kaikkein olennaisinta. Siinä, mitä nuori itse kokee olevansa, siinä, kuka nuori todella on.

Meillä on nuoria, jotka pelkäävät, että perhe ja läheiset hylkäävät heidät, lakkaavat rakastamasta heitä ehdoitta, kun he paljastavat näille ihmisille todellisen minänsä.

Meillä on nuoria, jotka pelkäävät, etteivät enää saa asua kotona, kun he tulevat ulos kaapista.

Meillä on nuoria, jotka kokevat, etteivät välttämättä tahdo, tai vain jaksa elää, koska yhteiskunta on heitä kohtaan väkivaltainen, niin henkisesti, kuin fyysisesti.

Meillä on nuoria, jotka pelkäävät ventovieraiden heihin kohdistamaa väkivaltaa.

Meillä on nuoria, jotka eivät tarvitsisi masennukseensa lääkkeeksi niinkään kemiallisia yhdisteitä, vaan hyväksyntää.

Ja näistä pelokkaista ja ahdistuneista nuorista kasvaa pelokkaita ja ahdistuneita aikuisia, ellei heitä todella aleta nähdä sellaisina, kuin he ovat. Ihmisinä. Rakastettavina tyyppeinä. Perheenjäseninä, ystävinä, työkavereina, sattumanvaraisina kohtaamisina tämän elämän hullun vuoristoradan varrella.


Ja te kehtaatte kyseenalaistaa YHDEN VIIKON Helsingissä ja muutamat kesäpäivät muualla Suomessa.

Näkymättömäksi tekeminen ja tekeytyminen ovat henkisen väkivallan muotoja, joista tämän yhteiskunnan on päästävä eroon. Ihmisillä, jotka eivät koskaan ole olleet marginaalissa, joiden ei ole tarvinnut tehdä olennaista osaa itsestään näkymättömäksi, ei ole käsitystä siitä, miten tärkeää on tulla nähdyksi omana itsenään.

Edes kerran vuodessa.

Haudataan neitsyys, jooko?

Insipiroiduin valtavasti katseltuani Laci Greenin Sex+-videoita. Laci tekee vakuuttavia, informatiivisia, mutta silti helkkarin hauskoja videoita seksistä, minäkuvasta, itsetunnosta, seksuaalisuudesta ja kaikenlaisesta kehollisuuteen liittyvästä raikkaalla, feministisellä otteella.

Erityisesti jäin miettimään kahta neitsyyttä käsittelevää videota, sekä immenkalvoa käsittelevää videota.

Vaikkei Suomessa julkisissa peruskouluissa opetetakaan seksistä pidättäytymistä ehkäisymuotona (en tiedä miten on "yksityisten" koulujen laita) ja 90-luvun laman jälkeisestä alennustilasta on hiljalleen alettu toipua, opetusta on kehitetty ja sen painopisteistä on viilattu, on opetuksessa silti vielä petrattavaa.

Yksi näistä tarkastelun paikoista on se, mitä nuorille opetetaan ns. ensimmäisestä kerrasta ja neitsyydestä (ja tämä liittyy muuten tavallaan olennaisesti tuohon Jossu-tekstiin).

Ekasta kerrasta puhutaan kuin huippuhienosta, kalliista lahjasta. Tämä lahja pitäisi sitten antaa sille yhdelle tietylle erikoiselle, erinomaiselle tyypille. Jos menet sen lipsauttamaan jollekin "yhdentekevälle" satunnaiselle tyypille, niin voi sinua, nyt olet likainen. Sinne meni, eikä tule takaisin.

Ja sitten tulevat ne paineet "Onko tämä tyyppi nyt se, jolle tahdon 'antaa neitsyyteni'?" "Mitä jos eka kertani on ihan kamala?" "Onko hän kaiken tämän arvoinen?" Vähemmästäkin ahdistuu.

Ollaanpa rehellisiä, kuinka monen tyypin (sukupuolesta riippumatta) eka kerta on ollut, kuin suoraan jostain ihanasta persikanvärisestä valistusfilmistä?
Neitsyys-puhe sitäpaitsi antaa seksuaalista väkivaltaa kokeneille nuorille todella ikävän käsityksen seksistä. Hyväksikäyttäjän "viemä neitsyys" on vielä pahempi ajatus kuin se, että sen "antaa" "väärälle tyypille".

Puhe neitsyydestä "ihanana lahjana" tekee nuorten seksuaalisesta kehityksestä ja kasvusta omanlaisekseen seksuaaliseksi aikuiseksi oikeasti ahdistavaa. Tunnen tyyppejä, jotka kokevat huonoa omaatuntoa, koska "neitsyys meni väärälle tyypille". Vaikka mitä kukaan tekee neitsyydellä? Sitä ei voi syödä, se ei näy ulospäin, siihen ei voi pukeutua.

Neitsyys on ihmisten luoma käsite, jolla kontrolloidaan seksuaalisuutta. Immenkalvolla ei ole mitään tekemistä neitsyyden kanssa. Ja jos immenkalvon vahtaaminen on niin tärkeää, niin miten vahditaan niiden neitsyyttä, joilla on vaginan sijaan penis?

Puhe neitsyydestä onkin todella keskittynyt heteropenetraation, eli penis menee vaginaan-meininkiin. Onko ns. kultatähti-lesbo (nainen, joka on harrastanut elämänsä aikana seksiä ainoastaan naisten kanssa) koko ikänsä neitsyt, koska penis ei ole käynyt hänen sisällään? Tuskin ainakaan henkilön itsensä mielestä.

Seksuaalikasvatuksen tavoitteena on itsensä kanssa sinut oleva, omat rajansa tunteva ja seksuaalisesti hyvinvoiva ihminen. Miten hyvinvoiva voi olla ihminen, joka kokee jo alussa mokanneensa kaiken, koska ensimmäinen kerta oli väärän henkilön kanssa?

Laci Green tarjoaa neitsyys-termin vastineeksi termiä sexual debut, jonka voisi suomeksi kääntää juurikin ensimmäiseksi kerraksi.


Pidän paljon enemmän puheesta, jossa puhutaan "ensimmäisestä kerrasta", mutta onko ensimmäisen kerran käsite absoluuttinen vai partnerikohtainen? Voiko ekoja kertoja olla useita? 

Luvatut kommentit Jossu-tekstin palautteeseen

Aivan ensiksi tahdon pyytää anteeksi, että tässä vastauksessa kesti niin kauan. Elämääni ovat sekoittaneet mm. puoluekokous, kesätyöni koeajan yllätyspurku, jota alan huomenna (toivottavasti) selvittää työpaikkani pääluottamusmiehen kanssa, sekä vanha kunnon juhannus, viikon kestäneine suursiivouksineen.

Ihan mahtavaa, että sain Jossulla on maine-kirjoituksestani niin paljon palautetta ja keskustelua aikaiseksi. Harmi vaan, että asiallisen keskustelun sijaan koko juttu typistettiin kohuksi, tosin ihana Anna Kontula ja hesarin Oskari Onninen kävivät juttelemassa slutshamingistä Radio Helsingin Norsuradiossa, eli jotain hyvää tässäkin.

Lupasin vastauksia kommentteihin, tässä muutamat valitut palat:

1. Nuijapäälle tiedoksi, tamperelaiset eivät ole etninen ryhmä, jota on sorrettu läpi historian. Tein pienen kyselyn ja nettihaun ja sain aika selkeän vastauksen tunnetuilta ja tuntemiltani saamelaisilta. Nunnuka-nukkuka-naima-Aslak-läppä on oikeasti tehnyt hallaa suomalaisten käsitykselle saamelaiskulttuurista voimistamalla stereotypioita ja tekemällä saamelaiskulttuurista halpaa kulttuurikrääsää.
Aiheesta puhuu hyvin esim. Suvi West, kun Tommi Lindgren kysyy häneltä asiasta (noin kohdasta 2:22 eteenpäin)

2. Ilmari (joka myöhemmin poisti kommentin) esitti, että se, että nainen hässii ympäriinsä on verrattavissa raiskaukseen. Anteeksi nyt vaan, mutta ei todellakaan!
Ensimmäisenä mainittu on toki vittumaista, mutta jälkimmäinen on RIKOS!

3. "Tyhmä halpa kuva naisesta", nii-in, naisesta. Mieskö ei ole "tyhmä halpa" jos makoilee pitkin kyliä? Tässä on juuri kyse siitä patriarkaalisen yhteiskunnan luoma kaksinaismoraali. Seksuaalista vapautumista kaikille, ei vain hierarkisen vallan huipulla oleville. (Ja mainittakoon tässä nyt selvyyden vuoksi, että mielestäni ihmisten leimaaminen tyhmiksi tai arvoltaan vähäisiksi seksuaalikäyttäytymisen perusteella on aikas tyhmää toimintaa.)

Yleensäkin yritin vältellä puuttumista metakeskusteluun hyvästä ja huonosta sukupuolisidonnaisesta seksuaalisesta käytöksestä.

Kaikkein surullisinta on, että vaikka koko juttu sai julkisuutta hesarissa asti, niin keskustelu jäi lyhyeksi. Jukka Poika selitteli yksittäistä biaatch-sanaa uutisissa, mutta miksi meillä ei käydä keskustelua rakenteista, jotka synnyttävät seksikielteistä kielenkäyttöä?

Kuuntelin Norsuradion artikkelin, mutta olisipa samaa keskustelua käyty laajemmin YLEn omissa ohjelmissa.
Kontula viittasi Norsuradiossa puhuessaan siihen faktaan, että jo nyt ala-asteikäiset tytöt tekevät elämässään valintoja välttyäkseen tekemästä "huoramaisia" juttuja. Jos käsitys siitä, millainen naiseus on pahasta, on selvillä jopa 2000-luvulla syntyneille lapsille, on enemmän kuin tärkeää, että asiasta keskustellaan ja että kulttuuria pyritään muuttamaan.

Rakenteita on näemmä ravisteltava useammin ja hanakammin, sillä keskustelua ja muutosta tämä maa kaipaa.

Jossulla on maine

Tähän mennessä olen tykännyt kesäkumibiiseistä, vaikka osa niistä onkin ollut, no, vähintään mielenkiintoisia tapauksia (esim. viime kesäinen Panisin). Tänä vuonna olen kuitenkin todella, todella pettynyt.

Cheek (jolta en oikeastaan edes odottanut paljoakaan) ja Jukka Poika ovat työstäneet biisin nimeltä Jossu, joka sämplää Taikapeilin kappaletta Jos sulla on toinen.

Kesäkumibiisin idea on edistää nuorten kondomin käyttöä. Se, millä keinoilla Jossu asiaa ajaa, on hyvä kysymys.

Jossun tarinankaaressa nuori tyyppi on alkanut tapailla "Jossua", jolla on ainakin Jukka Pojan heittämien lainien mukaan ns. huonon tytön maine, sillä "Oot ehkä sokee mut mä nään mikä tää biaatch on. Se ei oo viaton, sen laji on triathlon." Tätä ennen on toivottu, ettei Jossusta tulisi kertojalle kuin "yhden illan makaus" sillä tyttö kun on "villimpi tapaus".

Sillä, että Poski on biisin alussa leveillyt tyyppien puhuvan, että hän vaihtaa naista aina kun vaihtaa sukat, ei tunnu olevan mitään väliä, mutta Jossu on selkeästi kamala lutka.

Onko tarinan opetus siis, että kondomia kannattaa käyttää ellei tahdo lapsia tai seksitauteja, vai se, että kondomia on pidettävä, koska mimmit jakaa avomielisesti kaikille, tosin mitäpä siitä, kunhan itse pääsee jaolle.

Mutta miksi jostain kesäkumibiisista kannattaa nostaa meteli?

Englannin kielessä on termi slutshaming, suomeksi voisi puhua esim. huorittelusta. Cheekin ja Jukka Pojan Jossu on huorittelun ytimessä. Maineen voi saada tekemällä vähän, tai tekemättä mitään. Taikka sitten toimimalla odotusten vastaisesti.

Huorittelu ei ole "viatonta pikkukivaa".

Oikeassa maailmassa, jossa me kaikki elämme, myös Cheek ja Jukka Poika, huorittelu tappaa. Nuoret tytöt viiltelevät, hirttäytyvät pattereihin, ottavat yliannostuksia lääkkeitä, koska heidän on leimattu huoriksi. Huorittelun takia vaihdetaan koulua tai jopa kaupunkia, eikä siitä silti välttämättä päästä eroon, koska sana kiertää sosiaalisessa mediassa. Valitettavan usein leiman saa otsaansa seksuaalista väkivaltaa esim. humalassa tai sammuneena kokenut nuori tyttö (esim. case Steubenville). 

Ja mitä sitten jos Jossu on villi? Kuka sanoi, ettei nuori tyttö saisi olla seksuaalisesti vapautunut? Esiaviollinen seksi ei ole mikään automaattisesti sielua vaurioittava absoluuttinen paha, vaikka sitä harrastaisi kuinka paljon, kunhan touhussa on kaikkien osapuolien suostumus mukana.Ja ainakin Jossu on ollut fiksu ja käyttänyt sitä kesäkumia.

Näiden perustelujen valossa toivon, että Jossu floppaa.

Kirjoittaja aikoo käyttää kondomeja jatkossakin. Hänen mielestään PMMP:n Kumivirsi on ehkä kaikkien aikojen paras kesäkumibiisi.

Raiskaa se, heh heh, tapa se, heh heh...

Facebookilla on tiukka moderointilinja paljaiden rintojen ja muun moraalisesti arveluttavan suhteen. Imetyskuvia tai kuvia masektomian (rinnan tai rintojen poisto) jälkeisistä rintakehistä otettuja kuvia ei saa esitellä. Kuvat ruokailevista lapsista ja transmiesten rintakehistä tai rintasyövän voittaneen naisen koko rintakehän peittävästä tatuoinnista kun ovat meille aivan liikaa.

Linja on virheellinen ja pettää, pahasti. "Naamakirja" kun pullistelee ryhmiä ja yksittäisiä kuvia, joissa "ihan vaan läpällä" hehkutetaan miten mahtavaa väkivalta naisia kohtaan on. Naisiin kohdistuva väkivalta on Facebookin sokea piste.

Sivut jakavat esimerkiksi kuvia pahoinpidellystä naisesta, jolla on voimakas nenäverenvuoto. Kuvatekstinä kuvalla on "Nenäverenvuoto, ensimmäinen merkki epäonnistuneesta voileivästä".

Toisena esimerkkinä mainittakoon kuva naisesta, jolla on mustelmia kasvoissaan. Kuvatekstinä "1/3 naisista kokee fyysistä väkivaltaa, 2/3 miehistä ei selvästi hoida hommiaan!"
Lisäksi sivustot ja kuvat kannustavat avoimesti väkivaltaan ja raiskauksiin vähättelemällä tekoja ja tekemällä niistä "hauskaa huumoria".

Facebook ei tunnu tajuavan. Rintaruokinta on ylläpidolle ilmiannettuja kuvia tarkastettaessa loukkaavampaa, kuin pahoinpidelty ihminen.

Siksi internetin feministit ovatkin lähteneet niiden mainostajien perään, joiden mainoksia on nähty näillä sivustoilla tai kuvien rinnalla. Osansa ovat tähän mennessä saaneet mm. Dove, Finnair ja American Express.

Kampanja elää myös Twitterissä #FBrape-hashtagin alla.

Tuloksia odotellessa. Itse toivon kampanjan tuloksena Facebookin moderointilinjan muuttuvan. Netin naisvihalle on tultava loppu. Facebook ei voi ummistaa silmiään.

Nainen, tuo keppihevosista paras!

Voisivatko oikeistolaiset siis kiivetä pois selästäni!

Jälkijytkyläisessä politiikassa yhdeksi maahanmuuton ja toisten kulttuurien vastustamisen suurimmaksi syyksi on nostettu naisten ihmisoikeudet. Niiden kannattaminen kun näyttää tosi hyvältä ulospäin.

Valitettavasti homma ei toimi ihan niin, että huudetaan "Mutta entäs naisten oikeudet!" ihan joka ikiseen väliin, jos "ihmisoikeustaistelulla" ei ole mitään loogista linjaa.

Erityisen suosittu keppihevonen tuntuu olevan musliminainen. Musliminainen kun on vielä suomalaisia lähilajejaan, kapista mokuttajanaista ja tavallista ihanan valkoista suomalaisnaista enemmän hukassa.

Hyvä esimerkki tästä on perjantaina uutisoitu kansanedustaja Saarakkalan ehdottama burkha- ja niqabkielto. Saarakkala on sitä mieltä, että muutaman kymmenen naisen (mitä todennäköisimmin vapaaehtoinen) verhoutuminen on suuri loukkaus heidän oikeuksiaan kohtaan.

Naisten oikeuksien punainen lanka ei kuitenkaan ole kovin yhtenäinen. Saarakkala vastustaa yhtä naisten lisääntymisterveyden kulmakivistä, oikeutta aborttiin. Hänen mielestään lääkärin pitäisi saada kieltäytyä abortista vakaumuksensa pohjalta.

Burkhakieltoa ajetaan sinisilmäisesti sillä perusteella, että verhotut naiset ovat jotenkin totaalisen alistettuja tahdottomia raukkoja, jotka oma mies huputtaa ennen kotoa poistumista.

Kuinka montaa musliminaista vaikkapa Saarakkala on konsultoinut asiasta ennen kiellon puuhaamisen aloittamista?

Saarakkalalla tuskin valkoisena (oletettavasti) kristittynä miehenä on pahemmin kokemusta elämästä muslimina, saati musliminaisena.

Jo aiemmin keväällä FEMENin tempauksen myötä musliminaiset ympäri maailmaa ilmaisivat, etteivät he tahdo olla länsimaisten feministien keppihevosia. En usko heidän tahtovan sen suuremmin olla islamofobisten, maahanmuuttajavihamielisten oikeistolaisten miesten keppihevosia.

Ei toisten oikeuksia voi ajaa omista lähtökohdista, kuuntelematta ja ymmärtämättä toisten ajatuksia ja asemaa.

Luovuttamattomat ihmisoikeudet kuuluvat kaikille ja kiinnostus niiden edistämiseen on tärkeää. Tavassa, jolla näitä oikeuksia ajetaan, on kuitenkin vielä oikeistolla ja myös lännen liberaaleilla oppimisen varaa.

Rotupuhtoinen lähiöni

Tähän mennessä olen usein esitellyt itseni reippaasti Mikkeliin muuttaneeksi pieksämäkeläiseksi, koska kotikaupunki on ollut minulle tärkeä osa identiteettiäni.

Paitsi että juuri nyt hävettää ihan saatanasti.

Pakolaisia ei voida ottaa, koska ne raukat alkoholisoituu ja hakkaa perheitään huostaanottotilanteisiin asti. Syntysuomalaiset perheethän ovat tietysti kuin suoraan OMOn tai Arielin mainoksista. Lapset leikkivät kivoja leikkejä, äidit pesevät pyykkiä ja isät ovat näkymättömissä, eli töissä, kaikilla suomalaisilla miehillähän on töitä.

Rakas kotikaupunki, nyt vittu oikeesti!

Se on kiva, että halutaan pitää yllä idyllisen maaseutukaupungin mainetta, varsinkin kun ollaan kärsitty parikymmentä vuotta Suomen väkivaltaisimman kaupungin ja muutenkin ankean mestan maineesta, mutta takapajuinen rasismi ei oikein sovi tuohon idylliin.

On eri asia sanoa, ettei ole rahaa tai resursseja, kuin todeta, että nämä pakolaiset ovat ongelmaihmisiä, jotka lähinnä riehuvat ja tuottavat kuluja ja pahaa mieltä.

Pakolaisuus ei ole kevyt, hetkessä tehty valinta, vaan pakon sanelema iso elämänmuutos. Koetut traumat aiheuttavat helposti mielenterveyden järkkymistä, mitä ei myöskään helpota uuden kotimaan torjuva ilmapiiri ja vaiettu, kuoliaaksi kielletty rasismi.

Maahanmuuttajille, erityisesti pakolaisille ei muutenkaan aina ole, tai osata kohdistaa oikeita mielenterveyspalveluita. Joko niitä ei osata vaatia, tai niiden toteuttaminen on hankalaa kielimuurin tai kulttuurierojen takia.
Uskallan väittää, ettei tasapainossa oleva ihminen ryyppää itseään hengiltä tai hakkaa perhettään sairaalakuntoon.

Ja sitten on tietysti nämä tyypit, joiden mielestä on kivaa, kun pizza ja kebab on niin halpaa ja että sitä saa ihan kulman takaa, mutta rapussa moikkaava outo tumma mies ja suomalaiseen suuhun vaikeasti sopivat nimet ovissa ovat aivan liikaa omalle mielenrauhalle.

Ihan vaan vinkkinä, jos Pieksämäki ei tahdo olla seuraavat pari vuosikymmentä "se rasistinen rautatiekaupunki Savossa", niin nyt tartteis tehdä jotain ja aika livakkaan...

Velallisen musertava huoli

Minulla on sekä, runkopatja, lipasto, tuoli, että velallisen musertava huoli, siitä huolimatta, että olen vuokralainen.

Minä olen opiskelija.

Käyn töissä ja mielestäni minun n. 20h/kk panokseni on tärkeä, sillä olen henkilökohtainen avustaja, monen mahdollistaja invalidille työnantajalleni.

Silti elintasoni on mitä on.

Opintotukea tulee se mitä tulee, siitä suurin osa menee vuokraan ja laskuihin. Sillä mitä yli jää + 100€ ja 150€ välillä pyörivällä kuukausipalkallani, yhteensä n. 270 - 310€ minun pitäisi ostaa kuukauden ruuat, elää sitä kuuluisaa opiskelijaelämää ja aina välillä uusintaa maallista omaisuuttani harkitusti. Puhumattakaan lääkkeistä ja muista menoista, joita syntyy välillä yllättäen. Pikavippiä otan vain vanhemmiltani ja sitäkin mielestäni suhteellisen harvoin ja pieninä summina.

No, menin sitten hetken tuskailun jälkeen ottamaan opintolainaa. Ja nyt en tiedä oliko se sittenkään paras mahdollinen idea.

Tietysti oma henk. koht. "opiskelijaelämäni" on edullisempaa kuin toisilla, en juo alkoholia tai tupakoi (streittari, daa!), mikä luo kai jonkinlaisia säästöjä.
Tosin vastapainoksi erinäiset ammattilaiset hakkaavat rahani pienellä neulalla ihoni alle loppuelämäkseni. Ja päätin alkaa ensimmäistä kertaa elämässäni sijoittaa astioihin. Arabian kipot on helvetin kalliita (mutta ihania).

Elämä on kallista. Käyn kyllä toisinaan opiskelijoiden leipäjonossa hakemassa täydennystä ruokakaappiini, ostan vaatteeni lähinnä kirpputoreilta ja alennusmyynneistä. Elokuvissa käyn todella harvoin ja teatterissakin vain työni puolesta, jolloin pääsen sisään ilmaiseksi. Festareille hankkiudun yleensä talkoolaiseksi, jotta en joudu maksamaan kalliita lippuja. Auto on tällä hetkellä telakalla lapsuudenkotini pihalla.

Silti tuntuu, että syön opintotukeni. Ongelma ei ole edes se, että veganismi olisi jotenkin erityisen kallista, vaan se, että kaikki ruoka on hintavaa, varsinkin jos tahtoo syödä monipuolisesti.

Puheet opintotuen muuttamisesta entistä lainapainotteisemmaksi kieltämättä ahdistavat. Jo nyt mietin, että mitä jos en työllistykään omalle alalleni, vaan jumitun erinäisiin hanttihommiin ja pätkätöihin?
En ole se suurin optimisti, vaikka yritän hokea itselleni, että kyllä elämä kantaa.

Tulen perheestä, jossa toisella vanhemmistani on talous kuralla lainanoton takia. Tuli 90-luvun lamaa, burn-outtia ja masennusta ja sillä tiellä ollaan, luottotietojen palautumista odotellessa...
Kieltämättä huolehdin, miten minulle käy? Onko minulla joku geneettinen herkkyys kusta raha-asiani? Tulenko kuitenkaan kiipeämään sille kuuluisalle "vihreämmälle oksalle", josta tämä vanhempi aina jaksaa korkeakouluopiskelijaa muistuttaa?

Millainen on minun vihreämpi oksani, jos hallitus nyt sahaa sen poikki altani uudistamalla opintotuen ihan päin helvettiä?

Jeesuksen pääsiäinenkin onnistui paremmin

Joo, ei pärjännyt Second Hand Cinderella kolmea kuukautta. Oikeastaan ei vissiin kolmea viikkoakaan.
Mutta niin käy joskus.

Maailmassa, jossa sukkahousut hajoaa käsiin, ensimmäiset "edustusvaatteet" ostetaan vasta kun saadaan paikka opiskelijakunnan hallituksesta (nyt on kuulkaa käyntikortteja ja kaikkee) ja pleikkarilla on tylsää takoa pelkkää Half-lifea, on helkkarin hankalaa olla ostelematta yhtään mitään ylimääräistä 90 päivän ajan.

Mutta voin sentään sanoa, että yritin. Ja suurimman osan aikaa vitutti.

Löysin kuitenkin uusia puolia itsestäni. Kun tottuu ostelemaan parin euron pokkareita kirppareilta, unohtaa kirjaston olemassaolon, koska arvottaa kirjojen omistamista muun maallisen edelle.
Ja kun unohtaa kirjaston olemassaolon, saa myös aikaan parin kympin kirjastolaskut, kun kirjat unohtaa pinon pohjimmaisiksi.

Toisaalta tunnistin itsestäni myös kaksi tylsyydentappajaa. Sen tyypin, joka syö kun sillä on tylsää ja sen toisen, joka kiertää kotimatkalla alelaarit tai jonkun kirpparin, koska sillä on ollut vähän huono päivä.
Näitä tyyppejä sitten yritänkin vissiin koko loppu kevään opettaa tavoille.

Mutta nyt on pakko mennä ostamaan ne ehjät sukkahousut, koska illalla rokki soi!

Tsiisus mikä krapula! / Tästä se lähtee!

Kukkaro täynnä kuitteja ja tiliote täynnä nostoja. Hauskaa oli, mutta kauhean krapulan moisesta touhusta saa...

Näin summaan eilisen shoppailureissuni muutamaan lauseeseen. Sinne meni joulurahat. Tilalle tuli housut, hameita, paitoja ja koruja.

Vaan ei tule vähään aikaan.

Kotiin kävellessäni sain idean. Kun porukka tekee kaikenlaisia Vegan Challengen ja tipattoman tammikuun tyylisiä lupauksia, niin mitä voi luvata päihteetön vegaani?

No, päihteetön vegaani pistää kolmeksi kuukaudeksi rahahanat pienemmälle. Tammi-, helmi-, ja maaliskuun tulen olemaan ostamatta mitään tavaraa. Ei kirjoja, ei vaatteita tai asusteita, ei meikkejä tai muuta kosmetiikkaa ym. kehonkohennetta, eikä mitään mitä en välttämättä tarvitse. Leikkurilta säästyvät ainoastaan ruoka, lääkkeet, elämykset (teatteri, konsertit jne.) ja välttämättömät taloustavarat, kuten wc-paperi ja pesupähkinät.

Mitä hyötyä tästä sitten on?

No. Olen aikamoinen Second hand Cinderella. Kiertelen vapaa-ajallani kirpputoreja ja ostelen halpoja rytkyjä ja kaikenlaisia vinkeitä asusteita paljon enemmän, kuin mitä todellisuudessa käytän. Näiden kolmen kuukauden tarkoitus onkin puhdistaa vaatekaappini kaikesta turhasta.

Enkä muutenkaan oikeasti tarvitse kaikkea omistamaani roipetta. Välipäivinä tapahtuneen muuton piti olla suursiivous omaisuuteeni, mutta aika paljon kaikenlaista turhaa sitä silti tulee pyörittäneensä nurkissaan.

Elämme planeetalla, joka hukkuu paskaan. Eikö paskasta voisi siis kieltäytyä, edes hetkeksi, ja yrittää elää kestävämmin. Me länkkärit ja muut uusrikkaat ostelemme ikuiseen köyhyyteen tuomittujen globaalin etelän asukkien meille kasaamia kulutushyödykkeitä samalla, kun joka vuosi käytämme planeetan rajalliset resurssit loppuun aikaisemmin ja aikaisemmin. Viime vuonna aloimme elää velaksi jo elokuussa. Miten käy vuonna 2013?

Lisäksi joulu on saatanasta. Ai miksikö? No, koska silloin tällaiset hömelöt ostelevat itselleen kaikenlaisia "joululahjoja". En viitsi edes kertoa mitä kaikkea ostin itselleni tämän ajatuksen varjolla, kun olisin voinut laittaa ainakin puolet "lahjoihin" käyttämästäni summasta hyväntekeväisyyteen tai tehdä sillä itse konkreettista hyvää (lue, mahdottomat määrät hyvää ruokaa) esimerkiksi ystävilleni.

Lisäksi, kun rahaa ei mene ainaiseen kirppareilla ja alennusmyynneissä ramppaamiseen, saattaisin saada kasaan jopa pieniä säästöjä, joilla voin sitten keväällä tehdä jotain kivaa, ottaa esimerkiksi uuden tatuoinnin tai lähteä reissuun. Tai sitten vaan syön kolme kuukautta tavallista paremmin...

Odotan innolla missä vaiheessa kiusaus ostaa, olla kuuliainen kuluttaja, iskee.

Syömisen synnintuskat

Ihmisillä on joku kumma harhainen käsitys, että minulla olisi jotenkin poikkeuksellisen hyvä itsetunto. Tämä saattaa johtua siitä, että olen äänekäs, tilaa itselleni ja asioilleni ottava tyyppi, joka tekee ulkonäöllisesti poikkeuksellisia ratkaisuja, koska ne tuntuvat mukavilta ja omilta.

Tämä ei kuitenkaan pidä ihan täysin paikkaansa.

Monien tekijöiden summana olen kunnon kapitalismissa elävän naisen tapoihin kuuluvasti oppinut vihaamaan itseäni ja ruumiillisuuttani. Tehtäköön tässä vaiheessa selväksi, että en oksenna ruokaani tai mitenkään vahingoita itseäni fyysisesti. Henkisesti kyllä ja se onkin paljon pahempaa väkivaltaa.

Välillä tämä inho kulminoituu veren maku suussa suoritettuun urheiluun ja syöminen tuntuu pahemmalta synniltä kuin pikkulasten veressä kylpeminen. Kaikki sen takia, että takerrun johonkin kuvitteelliseen haaveminään, kuin hukkuva mehukattipulloon. Luulen, että kyllä se kannattelee.

Vaikka eihän se niin mene. Ainakaan jos haaveilee kropasta, jota varten pitäisi todennäköisesti poistattaa pari kylkiluuta, hioa lähes kaikkia jäljelle jääviä luita pienemmiksi, venyttää sääriluita ja tehdä ties mitä kamaluuksia omalle keholleen.

Vaikka olenhan minä kauniskin, kuulemma. Itse sitä ei aina nää, mutta näin on joskus joku sanonut. Kiitokset heille.

Suosittelen kaikille lämpimästi Margaret Cho:n stand-uppeja, joissa hän kertoo omasta rankasta menneisyydestään. Cho sairastui syömishäiriöön viihdemaailman luomien paineiden takia. Hänelle sanottiin, ettei hän voi työskennellä, ellei laihduta ja muutu. Syömishäiriöitä seurasivat päihteet, totaalinen romahdus ja lopulta paraneminen.

Chon jutut naurattavat osittain juuri siksi, että ne ovat kaikessa kipeydessään totta ja jotkut huomiot sopivat myös katsojan omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin.

Toisaalta näitä tarinoita kuunnellessaan saa valtavasti voimaa. Viimeksi kun kuun alussa kirosin itseäni ja itkin mekon puutetta koulutusohjelmani Alumnigaalaan, katsoin kolme settiä läpi, marssin kaapilleni, otin yhden vanhan mekon esille ja rakastuin siihen tyyppiin, jonka näin peilistä kyseinen mekko päällään.
Tästä sitten hurjaannuin ja menin seuraavana päivänä ostamaan uuden mekon. Tätä ennen olin viikkoja kiertänyt kaikki mahdolliset puljut läpi ja vihannut itseäni ja mekkoja, jotka eivät selvästikään olleet kropalleni suunniteltuja.

Chota kuunnellessa opin erään tärkeän asian radikaalista itsensä rakastamisesta. Asioita pitää tehdä siksi, että ne tuntuvat hyviltä, ei siksi, että ne näyttävät ulospäin hyvältä. Tavallaan sen on tiennyt aina, mutta näitä ajatuksia pyöritellessään se konkretisoituu.
Sisäistäminen onkin sitten pidempi polku.

Jokainen saa tietysti olla juuri sellainen kuin on, mutta olemuksen tulee lähteä omasta haluamisesta, ei ulkoisten paineiden luomasta pakosta.

Itse yritän vastaisuudessa noudattaa Ruotsista ostamani pinssin filosofiaa, Riots, not diets!

"Olethan sinä ihan kehityskelpoinen"

Näin minulle sanoi sdp:läinen vaalilautakunnan puheenjohtaja kun suljimme äänestyspaikan.

Erityisesti sana "kehityskelpoinen" jäi vaivaamaan minua. Sama tyyppi oli jo aiemmin päivällä käskenyt minua keittämään kahvia, koska olen nainen, joten en enää ottanut kaikkea hänen sanomaansa kovin vakavasti.

Silti mietin, mitä ihmettä hän kehityskelpoisella tarkoitti.

Vaalien alla saa yleensä kuulla olevansa väärässä puolueessa. "Olen kyllä kanssasi ihan samaa mieltä, mutta kun sulla toi puolue on väärä." "Kai sää tajuat, että jos haluat tässä yhteiskunnassa jotain saavuttaa, niin sun pitää vaihtaa puoluetta" jne jne.

Ihmiset! Mikä teitä vaivaa!

Puolueeseen ei liitetä (paitsi kuulemma Keskustaan) vaan siihen liitytään, omasta tahdosta. Eiköhän siis puolueeseen liittynyt ihminen tiedä suurin piirtein minkälaiseen sakkiin on lähtenyt mukaan ja mitä asioita ajamaan.

Huutelu on lähinnä akselilla "kasva isoks ja muutu demariks", tarkoittaako tämä siis sitä, että poliittisen ajattelun joku luonnollinen kaari olisi muuttua tylsäksi, hajuttomaksi ja mauttomaksi tyypiksi. Menettää kaikki kiihko ja aatteen palo.

Toisaalta tämä huutelu tuntuu välillä jopa eräänlaiselta kiusaamiselta, jossa isompi ottaa pienemmän pään kainaloon ja pyöräyttää pari kierrosta kirppurallia. "Senkin liberaali tennariteini, opitpahan!"

Minulle vasemmistolaisuuteni yksi tärkeä kulmakivi ovat työväenlaulut ja demarit tuntuvat lopettaneen niidenkin laulamisen. Toritapahtumissa raikaa Toivotaan toivotaan ja muu iskelmä. Itse tahtoisin vaikka toivottaa Jäähyväiset aseille tai toivoa, että Paistaa aurinko aina (jolle ei ollut asiallista suomenkielistä videota youtubessa).


Eräälle etelämpänä asuvalle toverilleni oli joku paikallinen demari summannut hyvin Vasemmiston ja demarien eron: "ollaan monista asioista samaa mieltä ja sopivasti vasemmalla, mutta Vasemmistoliitto on monissa asioissa liian liberaali, ja se ei taas meille demareille sovi."

Ja tämä liberaaliuden ero näkyy aina ajoittain hyvin ikävissä paikoissa, esim. demarien tavassa torpata transsukupuolisten oikeus lisääntymiskykyyn. Tällä hetkellä translaki edellyttää sukupuolenkorjaukselta lisääntymiskyvyttömyyttä. Kun tätä yritti eräs rohkea avustaja korjata, hänet erotettiin.

Puolueissa on eroja (vesistä en ole aina niin varma) ja hyvä niin. Ja puoluetta saa myös vaihtaa. Itse en ajatellut, koska vaihtamatta paras, mutta tervetuloa vaan porukka Vasemmistoon. Meille saa tulla.