Syömisen synnintuskat

Ihmisillä on joku kumma harhainen käsitys, että minulla olisi jotenkin poikkeuksellisen hyvä itsetunto. Tämä saattaa johtua siitä, että olen äänekäs, tilaa itselleni ja asioilleni ottava tyyppi, joka tekee ulkonäöllisesti poikkeuksellisia ratkaisuja, koska ne tuntuvat mukavilta ja omilta.

Tämä ei kuitenkaan pidä ihan täysin paikkaansa.

Monien tekijöiden summana olen kunnon kapitalismissa elävän naisen tapoihin kuuluvasti oppinut vihaamaan itseäni ja ruumiillisuuttani. Tehtäköön tässä vaiheessa selväksi, että en oksenna ruokaani tai mitenkään vahingoita itseäni fyysisesti. Henkisesti kyllä ja se onkin paljon pahempaa väkivaltaa.

Välillä tämä inho kulminoituu veren maku suussa suoritettuun urheiluun ja syöminen tuntuu pahemmalta synniltä kuin pikkulasten veressä kylpeminen. Kaikki sen takia, että takerrun johonkin kuvitteelliseen haaveminään, kuin hukkuva mehukattipulloon. Luulen, että kyllä se kannattelee.

Vaikka eihän se niin mene. Ainakaan jos haaveilee kropasta, jota varten pitäisi todennäköisesti poistattaa pari kylkiluuta, hioa lähes kaikkia jäljelle jääviä luita pienemmiksi, venyttää sääriluita ja tehdä ties mitä kamaluuksia omalle keholleen.

Vaikka olenhan minä kauniskin, kuulemma. Itse sitä ei aina nää, mutta näin on joskus joku sanonut. Kiitokset heille.

Suosittelen kaikille lämpimästi Margaret Cho:n stand-uppeja, joissa hän kertoo omasta rankasta menneisyydestään. Cho sairastui syömishäiriöön viihdemaailman luomien paineiden takia. Hänelle sanottiin, ettei hän voi työskennellä, ellei laihduta ja muutu. Syömishäiriöitä seurasivat päihteet, totaalinen romahdus ja lopulta paraneminen.

Chon jutut naurattavat osittain juuri siksi, että ne ovat kaikessa kipeydessään totta ja jotkut huomiot sopivat myös katsojan omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin.

Toisaalta näitä tarinoita kuunnellessaan saa valtavasti voimaa. Viimeksi kun kuun alussa kirosin itseäni ja itkin mekon puutetta koulutusohjelmani Alumnigaalaan, katsoin kolme settiä läpi, marssin kaapilleni, otin yhden vanhan mekon esille ja rakastuin siihen tyyppiin, jonka näin peilistä kyseinen mekko päällään.
Tästä sitten hurjaannuin ja menin seuraavana päivänä ostamaan uuden mekon. Tätä ennen olin viikkoja kiertänyt kaikki mahdolliset puljut läpi ja vihannut itseäni ja mekkoja, jotka eivät selvästikään olleet kropalleni suunniteltuja.

Chota kuunnellessa opin erään tärkeän asian radikaalista itsensä rakastamisesta. Asioita pitää tehdä siksi, että ne tuntuvat hyviltä, ei siksi, että ne näyttävät ulospäin hyvältä. Tavallaan sen on tiennyt aina, mutta näitä ajatuksia pyöritellessään se konkretisoituu.
Sisäistäminen onkin sitten pidempi polku.

Jokainen saa tietysti olla juuri sellainen kuin on, mutta olemuksen tulee lähteä omasta haluamisesta, ei ulkoisten paineiden luomasta pakosta.

Itse yritän vastaisuudessa noudattaa Ruotsista ostamani pinssin filosofiaa, Riots, not diets!