Tätä mietin kun luin Salttu Forsströmin kirjoittamaa "Top 10: Lontoon olympialaisten oudoimmat lajit" listausta.
Voin kyllä ihan rehellisesti sanoa, että Saltun mukahauska sovinismi ei oikein pure.
Forsströmin mukaan nyrkkeily ei kuulu naisille, vaan naisten nyrkkeilyn voisi korvata tyynysodalla. Ehkä Salttu tahtoisi elää uudelleen jotain esiteini-ikänsä pehmopornofantasiaa, jossa kaksi blondia mätkii toisiaan tyynyillä seksikkäissä alusvaatteissa?
Myöskään vapaapaini ei naisille sovi. Kamalaa ähisemistä, ei yhtään seksikästä, koska hiki haisee ja ne muijathan on semmosia karpaaseja. Hyi. Hierontaöljyä ja seksiä peliin heti, tai Salttu suuttuu!
Naisista ja urheilusta on jauhettu siitä lähtien kun naiset tahtoivat harrastaa muutakin kuin krokettia. Urheilu on vuosien varrella tehnyt naisista miehisiä, pilannut lisääntymiselimiä ja aiheuttanut ties mitä lesbistä käytöstä ja noituutta.
Ei sillä että lesbous tai noituus olisivat jotenkin pahasta. Itse tykkään molemmista.
Yleensäkin naisille tuntuu olevan ihan eri säännöt mitä tulee urheiluun. Jääkiekosta tulee tekninen taitolaji, jonka seuraamisesta menee maku jos naiset eivät saa taklata jne. Naisten ja tyttöjen harrastustoiminta saa vähemmän rahoitusta ja muita resursseja. Ja jos nainen on liian hyvä lajissaan, on hänen pakko olla mies.Testattiinhan Marja-Liisa Kirvesniemenkin sukupuolta vuonna 1991, vaikka hän oli tuolloin jo kahden lapsen äiti.
Urheilusta puhuttaessa, jos koska nousee esille sukupuoliessentialismi, eli käsitys siitä, että ihmiset käyttäytyvät tietyllä tavalla, koska sukupuoli. Eli naiset ovat hiljaisia, kilttejä ja passiivisia. Miehet taas ovat äänekkäitä ja agressiivisia. Ja tämä on sitten kiveen hakattua totuutta. Identiteettisi on jotenkin rikki, jos toimit toisin.
Urheilusta löytyy ihmeellisiä sukupuolikäsitysten ja heteronormien pimeitä linnakkeita, joissa homonuorta kielletään tulemasta samaan pukuhuoneeseen ja taitavan naisnyrkkeilijän taito selvittyy lesboudella.
Seksuaalinen suuntautuminen kun tunnetusti muuttaa täysin sen, miten esität sukupuoltasi.
Eli muistakaa naiset, jos tahdotte miellyttää kaupallisen median seksistisiä heteronormiin luottavia urheilutoimittajia, niin tässäpä lista soveliaista urheilulajeista:
- Tennis
Tennistä on aina ilo katsella, kunhan hameet ovat riittävän lyhyet. Ei todellakaan mitää shortseja.
- Uinti
Rintauintia (paino sanalla rinta) on aina kiva seurata. Saisivat tosin pitää bikineitä, kokouimapuvut on mummoille.
- Telinevoimistelu
Söpöjä hoikkia tyttöjä tiukoissa trikoissa hei!
- Pituushyppy ja muut yleisurheilulajit
Poislukien kuulantyöntö, kiekonheitto ja muut "lesbojen lajit".
Näytetään tekstit, joissa on tunniste heterot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste heterot. Näytä kaikki tekstit
perjantai 13. heinäkuuta 2012
tiistai 26. kesäkuuta 2012
Vihainen = ärsyttävä = väärässä -kö?
Näkymättömään heteronormiin ei saa puuttua, tai on auttamattoman tiukkapipoinen ulisija. Kiitos tiedosta.
Ystäväni summasi kuitenkin asian hyvin Facebook-statuksessaan. "Kun kukaan ei vääryyksiin puutu, kukaan ei suutu mut myöskään mikään koskaan muutu."
Ongelmahan on se, että monilla ihmisillä on vakaa oletus siitä, että kaikki ovat heteroita, kunnes toisin todistetaan. Naisen puoliso on mies ja pojat hakee nättejä tyttöjä nyt tanssimaan hei!
Mutta entä kun tytöt tahtovatkin hakea tanssimaan? Ja aina eivät edes pääse, olen mm. kuullut lukioista, joissa seurusteleva homopari ei saanut tanssia vanhojen tansseja keskenään, koska joku saattaisi suuttua. Meininki, linnan juhlat all over again... Mutta takaisin aiheeseen.
Kun joutuu koko ajan selittämään, että oma puoliso onkin samaa sukupuolta, tai seuraamaan tätä selittelyä vierestä, ymmärtää, miksi kevyenä heittona tarkoitettu tanssiinhakukehotus voi tuntua loukkaukselta.
Kun on jatkuvasti marginaalissa, aina poikkeus, ulos suljettu, erikoinen, vähän outo mutta menköön, tulee tahdottua outoja asioita, kuten tasavertaista kohtelua.
Meillä kaikilla on joissain tilanteissa etuoikeuksia ja valta-asemia. Fyysisesti kykenevä valkoinen heteromies (esimerkkitapaus, valitettavasti useammin sääntö kuin poikkeus) vaan pääsee unohtamaan tämän joskus. Se, että siitä muistutetaan ei ole vittuilua, vaan kehotus ottaa myös muut huomioon.
Näin Helsinki Pride-viikolla tuntuu asialliselta, että aiheesta keskustellaan. Jokaisella on oikeus olla olemassa ja hakea tanssimaan sitä, jonka kanssa tahtoo tanssia. Tänä vuonnahan Priden teema on osuvasti Tila.
Kenelle sitten on tilaa vaikkapa lavatansseissa? En todellakaan usko, että tanssirauha olisi taattu, jos jollain Savon sydänmaitten tanssilavalla nähtäisiin esim. iltaa viettämään tullut miespari. Haluaisin kovasti uskoa savolaiseen lupsakkuuteen ja joviaaliuteen, mutta pahoin pelkään, että miespari saisi illan aikana peräänsä vähintään ilkeitä huuteluita, ellei jopa uhkauksia.
Juuri tästä syystä tanssikulttuuri on mielenkiintoista. Perinteisissä paritansseissa, joita lavoilla veivataan, on selkeät sukupuoliroolit, mies vie ja nainen väistelee, ettei mies tallo rohkaisuryyppynsä voimalla varpaille.
Eikä tässä ole mitään vikaa. Ongelma vaan on, että aina ei jakseta muistaa, että toisinkin voi olla.
Tilassa voi olla erilainen, mutta erillään ei tarvitsisi pitäytyä. Ei tarvita homotansseja, vaan turvallisia kaikille avoimia tiloja, joissa kaikenlaiset parit voivat tanssia keskenään.
Ystäväni summasi kuitenkin asian hyvin Facebook-statuksessaan. "Kun kukaan ei vääryyksiin puutu, kukaan ei suutu mut myöskään mikään koskaan muutu."
Ongelmahan on se, että monilla ihmisillä on vakaa oletus siitä, että kaikki ovat heteroita, kunnes toisin todistetaan. Naisen puoliso on mies ja pojat hakee nättejä tyttöjä nyt tanssimaan hei!
Mutta entä kun tytöt tahtovatkin hakea tanssimaan? Ja aina eivät edes pääse, olen mm. kuullut lukioista, joissa seurusteleva homopari ei saanut tanssia vanhojen tansseja keskenään, koska joku saattaisi suuttua. Meininki, linnan juhlat all over again... Mutta takaisin aiheeseen.
Kun joutuu koko ajan selittämään, että oma puoliso onkin samaa sukupuolta, tai seuraamaan tätä selittelyä vierestä, ymmärtää, miksi kevyenä heittona tarkoitettu tanssiinhakukehotus voi tuntua loukkaukselta.
Kun on jatkuvasti marginaalissa, aina poikkeus, ulos suljettu, erikoinen, vähän outo mutta menköön, tulee tahdottua outoja asioita, kuten tasavertaista kohtelua.
Meillä kaikilla on joissain tilanteissa etuoikeuksia ja valta-asemia. Fyysisesti kykenevä valkoinen heteromies (esimerkkitapaus, valitettavasti useammin sääntö kuin poikkeus) vaan pääsee unohtamaan tämän joskus. Se, että siitä muistutetaan ei ole vittuilua, vaan kehotus ottaa myös muut huomioon.
Näin Helsinki Pride-viikolla tuntuu asialliselta, että aiheesta keskustellaan. Jokaisella on oikeus olla olemassa ja hakea tanssimaan sitä, jonka kanssa tahtoo tanssia. Tänä vuonnahan Priden teema on osuvasti Tila.
Kenelle sitten on tilaa vaikkapa lavatansseissa? En todellakaan usko, että tanssirauha olisi taattu, jos jollain Savon sydänmaitten tanssilavalla nähtäisiin esim. iltaa viettämään tullut miespari. Haluaisin kovasti uskoa savolaiseen lupsakkuuteen ja joviaaliuteen, mutta pahoin pelkään, että miespari saisi illan aikana peräänsä vähintään ilkeitä huuteluita, ellei jopa uhkauksia.
Juuri tästä syystä tanssikulttuuri on mielenkiintoista. Perinteisissä paritansseissa, joita lavoilla veivataan, on selkeät sukupuoliroolit, mies vie ja nainen väistelee, ettei mies tallo rohkaisuryyppynsä voimalla varpaille.
Eikä tässä ole mitään vikaa. Ongelma vaan on, että aina ei jakseta muistaa, että toisinkin voi olla.
Tilassa voi olla erilainen, mutta erillään ei tarvitsisi pitäytyä. Ei tarvita homotansseja, vaan turvallisia kaikille avoimia tiloja, joissa kaikenlaiset parit voivat tanssia keskenään.
maanantai 5. joulukuuta 2011
Tanssii homojen kanssa (2011)
Huomenna on Itsenäisyyspäivä. Pidetään puheita siitä, miten Suomi on paras maa asua, ikinä, ja Facebook-statuksissa kiertää yksi jos toinenkin hömppäpatrioottinen ketjukirje veteraanien kunnioittamisesta. Puhun hömppäpatriotismista, koska nykyinen tapamme viettää itsenäisyyspäivää tuntuu pitävän tärkeimpänä pointtina repiä sodan traumatisoiman sukupolven haavat auki vuosi toisensa perään ja valuttaa niihin suolaa kehumalla, miten hienosti niitä venäläisiä (oikeastihan sanotaan että ryssiä) tuli tapettua, aivan kuin niissäkin sodissa ei olisi tapettu ihmisiä.
Minulle on aina opetettu, että minun pappani ja mummoni puolustivat itsenäistä Suomea. Tahdon ajatella, että se Suomi olisi moniarvoinen ja suvaitsevainen Suomi. Sellainen Suomi, jossa pidettäisiin ääntä oikeasti tärkeistä, oikeista ongelmista, kuten asunnottomuudesta ja lapsiköyhyydestä, ei siitä, kuka tanssii kenenkin kanssa jossain eliitin pippaloissa. Olen aika pettynyt.
Tänä vuonna kärkiaiheeksi on nimittäin noussut viime vuoden linnan juhlissa sattunut "kamala etikettimoka". Siellä on jotkut homot menneet tanssimaan keskenään! Voi sitä isänmaallisen itkun määrää, kun uutisissa on näytetty tanssivia mies- ja naispareja... Kyllä nyt pitää tirauttaa muutama heterokyynel ja vaatia, että tänä vuonna ei homot tanssi!
Suomessa on edelleen hankalaa käsitellä tiettyjä 1939-44 välisiä tapahtumia, kuten Karjalassa sijainneita toisinajattelijoiden vanki- ja pakkotyöleirejä ja sitä, että rintamalla on saattanut olla myös muutama homo. Lottiin kun ei saanut periaatteessa koskea, ja eihän isänmaata puolustaessa kukaan ehdi tuheroa miettiä, siellä ainoa nainen joka mielessä pyöri oli Suomineito ja ehkä välillä oma äiti.
Homoja on ollut aina, kyseessä ei ole mikään 80-luvulla televisiosta opittu muotijuttu. Suomalaiset tahtovat ajatella, että ulkomailla kuuluisin suomalainen on Mannerheim, Lasse Virén tai edes Lauri Törni, mutta totuus taitaa kuitenkin olla, että ainakin Yhdysvalloissa Larry Thornin kanssa kilpailee eräs Kaarinasta kotoisin oleva Touko Laaksonen, joka rapakon takana tunnetaan nimellä Tom of Finland. Laaksonenkin oli veteraani.
Kävin katsomassa Turun Logomossa esillä olleen Tom of Finland-näyttelyn, johon kuuluu myös Durk Dehnerin haastattelun sisältävä videoteos. Tällä videolla Dehner kertoo Toukon hänen kanssaan jakaman sotamuiston.
Neuvostoliittolainen laskuvarjodesantti laskeutui metsään, missä Laaksonen oli vahdissa. Laaksonen hiipi desantin taakse ja pisti tämän pistimellä kuoliaaksi, jätti ruumiin siihen. Kun hän seuraavana aamuna palasi paikalle ja käänsi ruumiin, Laaksonen alkoi itkeä. Hän oli tappanut kauniin nuoren miehen.
En usko, että Laaksonen oli ainoa sotilas, joka itki tappamiaan vihollisia. Itkemisellä tuskin on yhtikäs mitään tekemistä Laaksosen seksuaalisen suuntautumisen kanssa. En myöskään usko Touko Laaksosen olleen ainoa homoseksuaali Suomen armeijan palveluksessa.
Tämä ei ole veteraanien häpäisemistä. Tämä on olemassa olon oikeutuksen antamista myös niille ei-heteroille nuorille miehille ja naisille, jotka palvelivat tätä isänmaata. Suomi ei siihen kaadu. Eikä se kaadu muutamaan linnassa tanssivaan homoonkaan, ei vaikka koko linna olisi heitä täynnä.
Lisäksi minä keksin ainakin kymmenen kamalampaa vääryyttä, kuin tanssivat homot, vaikka he tanssisivat huonosti, koska parketilla on niin vähän tilaa.
Montako sinä keksit?
Minulle on aina opetettu, että minun pappani ja mummoni puolustivat itsenäistä Suomea. Tahdon ajatella, että se Suomi olisi moniarvoinen ja suvaitsevainen Suomi. Sellainen Suomi, jossa pidettäisiin ääntä oikeasti tärkeistä, oikeista ongelmista, kuten asunnottomuudesta ja lapsiköyhyydestä, ei siitä, kuka tanssii kenenkin kanssa jossain eliitin pippaloissa. Olen aika pettynyt.
Tänä vuonna kärkiaiheeksi on nimittäin noussut viime vuoden linnan juhlissa sattunut "kamala etikettimoka". Siellä on jotkut homot menneet tanssimaan keskenään! Voi sitä isänmaallisen itkun määrää, kun uutisissa on näytetty tanssivia mies- ja naispareja... Kyllä nyt pitää tirauttaa muutama heterokyynel ja vaatia, että tänä vuonna ei homot tanssi!
Suomessa on edelleen hankalaa käsitellä tiettyjä 1939-44 välisiä tapahtumia, kuten Karjalassa sijainneita toisinajattelijoiden vanki- ja pakkotyöleirejä ja sitä, että rintamalla on saattanut olla myös muutama homo. Lottiin kun ei saanut periaatteessa koskea, ja eihän isänmaata puolustaessa kukaan ehdi tuheroa miettiä, siellä ainoa nainen joka mielessä pyöri oli Suomineito ja ehkä välillä oma äiti.
Homoja on ollut aina, kyseessä ei ole mikään 80-luvulla televisiosta opittu muotijuttu. Suomalaiset tahtovat ajatella, että ulkomailla kuuluisin suomalainen on Mannerheim, Lasse Virén tai edes Lauri Törni, mutta totuus taitaa kuitenkin olla, että ainakin Yhdysvalloissa Larry Thornin kanssa kilpailee eräs Kaarinasta kotoisin oleva Touko Laaksonen, joka rapakon takana tunnetaan nimellä Tom of Finland. Laaksonenkin oli veteraani.
Kävin katsomassa Turun Logomossa esillä olleen Tom of Finland-näyttelyn, johon kuuluu myös Durk Dehnerin haastattelun sisältävä videoteos. Tällä videolla Dehner kertoo Toukon hänen kanssaan jakaman sotamuiston.
Neuvostoliittolainen laskuvarjodesantti laskeutui metsään, missä Laaksonen oli vahdissa. Laaksonen hiipi desantin taakse ja pisti tämän pistimellä kuoliaaksi, jätti ruumiin siihen. Kun hän seuraavana aamuna palasi paikalle ja käänsi ruumiin, Laaksonen alkoi itkeä. Hän oli tappanut kauniin nuoren miehen.
En usko, että Laaksonen oli ainoa sotilas, joka itki tappamiaan vihollisia. Itkemisellä tuskin on yhtikäs mitään tekemistä Laaksosen seksuaalisen suuntautumisen kanssa. En myöskään usko Touko Laaksosen olleen ainoa homoseksuaali Suomen armeijan palveluksessa.
Tämä ei ole veteraanien häpäisemistä. Tämä on olemassa olon oikeutuksen antamista myös niille ei-heteroille nuorille miehille ja naisille, jotka palvelivat tätä isänmaata. Suomi ei siihen kaadu. Eikä se kaadu muutamaan linnassa tanssivaan homoonkaan, ei vaikka koko linna olisi heitä täynnä.
Lisäksi minä keksin ainakin kymmenen kamalampaa vääryyttä, kuin tanssivat homot, vaikka he tanssisivat huonosti, koska parketilla on niin vähän tilaa.
Montako sinä keksit?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)