Liittolainen tahtoo keksin!

"Minä en voi olla rasisti, minulla on x mustaa kaveria!"

"Paras kaverini on homo. Minulla ei siis voi olla ennakkoluuloja."

"Mutta minä en ole rasisti/homofoobikko/transfobinen nilkki/sovinisti, miksi ette huomaa miten hyvä tyyppi MINÄ olen!?"  

Liian usein feministisessä, rasisminvastaisessa, transfobiaa tai homofobiaa kitkevässä toiminnassa törmää liittolaisiin, joille kaikkein tärkein syy liittolaisuudelle on saada tunnustusta sorron kohteilta.

Englanninkielisessä keskustelussa käytetään termiä "ally cookie", jolla viitataan juuri tähän oletukseen, että kun etuoikeutetussa asemassa oleva toimii sorretun ryhmän hyväksi, on sorrettu ryhmä velvollinen palkitsemaan tämän uljaan yksilön. 

Valitettavasti homma ei toimi niin. Ei voi olla niin, että toisten ihmisarvon tunnistamisesta ja tunnustamisesta jaetaan kunniamainintoja.

Hyvä liittolaisuus ei ole sitä, että teet asioita koska siten muut tietävät miten hieno ihminen olet. Hyvä liittolainen on hiljainen liittolainen siinä mielessä, ettei hän tee itsestään ja liittolaisuudestaan numeroa. Sen sijaan hän pitää ääntä asiasta.

Hyvä liittolainen seisoo bannerin kanssa sateessa, eikä jälkeen päin sano, että olisi oikeastaan voinut olla kotona juomassa teetä, koska eihän se miekkari koske hänen oikeuksiaan, mutta HÄN oli paikalla, koska HÄN välittää.

Hyvä liittolainen puhuu sorrosta, eikä seuraavassa lauseessa totea miten hyvä ihminen hän on, kun hän puhuu tästä sorrosta.Hyvä liittolainen ymmärtää, ettei hän pyöritä liikettä, eikä liike pyöri hänen ympärillään tai hänen armostaan. Liittolainen on liikkeen apulainen.

Miksi liittolaisuus sitten on niin vaikeaa? Tai miksi välillä tulee se fiilis, että tästä kaikesta pitäisi saada nyt joku mitali, tai edes se keksi?

Yksi sana: etuoikeus. Etuoikeus sokaisee. On helppo tuudittautua omaan poteroon, jossa muiden ongelmat eivät koska minua, koska minulla on näitä omiakin ongelmia.

Elämä on helppoa, kun omaa olemassaoloa ja tekemisiä ei tarvitse selittää tai perustella. Minun ei tarvitse perustella oikeuttani olla Suomessa. Minun ei tarvitse vastata jonkun lääkärin käsitystä naiseudesta, jotta passissani ja ajokortissani olisi sukupuolen kohdalla merkintä F, eli female, eli nainen.

Keksinsä leipokoon jokainen keksejä kaipaava itse. Kaupastakin saa ihan hyviä keksejä. Leipominen nimittäin vie aikaa itse taistelulta, jonka pitäisi olla se kaikkein tärkein asia. Kenenkään motivaatio sorron voittamiseen ei voi olla se, että se saa sinut näyttämään hyvältä tyypiltä.

p.s. Toki jokainen saa leipoa niin paljon kuin haluaa. Leipominen voi olla myös kivaa.

Vain sika outtaa toisen ilman lupaa!

Tämän blogin innoittajana toimi eilen uusintana katsottu Putous. Koen tarvetta kertoa, että en ole seurannut Putousta enää moneen vuoteen, mutta kolmen viikon Eestin seikkailun jälkeen ajattelin laittaa aivot hetkeksi narikkaan. Toisin kävi.

Sketsihahmokilpailussa julkkiksia metsästävä Sirkka "Sika" Vainola (Krista Kososen sketsihahmo) luetteli, millaisia kauneusleikkauksia eri tähdille on tehty, kun vuoroon tuli Laura Birn, toteaa Sika "Kaikki! Se oli ennen Lauri Birn!" (Huom. ei suora lainaus, mutta viesti välittyy.) Minua ei naurattanut. Kieltämättä odotin, että QX-gaalassakin nähty Kosonen olisi tiennyt paremmin.

Transsukupuolisuus ei ole halpa ja helppo vitsi, jonka voi lyödä pöytään aina kun ei keksi parempaakaan läppää. 

Laura/Lauri Birn-vitsissä on kaksi isoa ongelmaa:

1) Se, kuka tietää sukupuolenkorjauksesta ja siihen liittyvistä hoidoista on ainoastaan transhenkilön oma asia ja vain hän voi päättää, kenelle asiasta kerrotaan, milloin ja miten. Esimerkiksi sivuhuomautukset tyyliin "Sä varmaan huomasitkin, että X on trans." eivät ole oikein. Sukupuolenkorjaus on hyvin henkilökohtainen asia. Se, että sinä tiedät asiasta ei tee sinusta oikeutettua jakamaan tietoa vapaasti eteenpäin. Lähimmäisenä sinä et päätä milloin toisen ihmisen olisi syytä tulla kaapista. Mistä päästäänkin seuraavaan ongelmaan.

2) Kun transihmisten asioista puhuttaessa keskitytään pohtimaan sukupuolielimiä, hormoneja ja sitä, kuka "näyttää" minkäkin sukupuolen edustajalta, käännetään samalla katse pois rakenteellisesta väkivallasta, sekä psyykkisestä ja fyysisestä väkivallasta ja väkivallanpelosta, joka on valitettavasti elävä osa transihmisten arkea. Tästä puhui muutama viikko sitten myös yhdysvaltalainen Orange Is The New Black-sarjassa näyttelevä transaktivisti Laverne Cox.

Ja bonuksena mainittakoon, ettei siinä, että joku syntyi sukupuoleen, joka vaati korjaamista, ole mitään hauskaa.

Vuonna 2014 luulisi, että Suomessakin olisi jo päästy eteenpäin "Täti onkin setä"-huumorista.

(toim. huom. outtaamisella [tulee englannin kielen sanasta outing /to out] tarkoitetaan toisen henkilön seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen kertomista asiasta tietämättömille. Esimerkiksi henkilö A kertoo henkilöille B ja C D:n olevan bi, vaikka D ei tahtoisi vielä kertoa asiasta julkisesti.)

Politiikan herrasväki ja hameväki

Joskus kunnallispolitiikka on siitä ihanaa, että siellä tapaa myös mukavia, aitoja ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä yhteistyötä ilman taka-ajatusten ja selkäänpuukottamisen pelkoa. Uskokaa tai älkää, sieltä voi siis saada ystäviä.

Erään uuden tuttavuuteni kanssa kirjoitimmekin sitten yhteisen yleisönosastokirjoituksen Länsi-Savoon, koska kyllästyimme vaalikentillä tapahtuvaan jatkuvaan tytöttelyyn. Kirjoitus julkaistiin eilen 25.10 ja siitä tuli jo samana päivänä positiivista palautetta kirjoituksen lukeneilta.

Meillä on jokaisella erittäin hieno ja tasa-arvoinen mahdollisuus osallistua kuntamme päätöksentekoon. Voimme asettua ehdolle vaaleissa ja päästä vaikuttamaan niihin asioihin jotka koemme tärkeiksi. Tasa-arvo, siihen tulee pyrkiä kaikessa. 

Siksi onkin sääli, ettei politiikassa tasa-arvo kuitenkaan näyttäydy samana, kuin mitä se ajatuksen tasolla on. Vastakkainasetteluksi syntyy helposti vanhempi vastaan nuorempi, minkä seurauksena nuorempaa sorsitaan tietämättömänä uutena tulokkaana, vaikka nuorella "tulokkaalla" voi olla takataskussaan ties millainen kokemusten ja näkemysten arsenaali.

    Asia saa vielä suuremman korostuksen, kun kyseessä on mies vastaan nainen asettelu. Me nuoret naiset kun olemme helposti vanhemmille poliitikkomiehille pelkkiä puuhastelevia pikkutyttöjä, oli poliittinen kokemuksemme sitten kuinka laaja tahansa.

    Kunnallisalan kehittämissäätiö teki vuoden 2008 kuntavaaleissa valittujen 18-30 vuotiaden keskuudessa selvityksen, jossa tulee ilmi että naiset kokevat miehiä useammin ikänsä haittana työnteossaan kuntapolitiikassa. Kertomuksista käy ilmi selkeästi linja, jossa vanhemmat miespoliitikot väheksyvät naisia, tytöttelevät ja antavat ymmärtää nuoren naisen olevan altavastaajana heihin nähden.

    Sama on tullut esille myös näissä vaaleissa. Kaikkein käsittämättömintä on, että olemme jopa joutuneet sanomaan "sedille" suoraan, että "lakkaatkos tytöttelemästä", kun vaalikojulla on sanailu kiihtynyt.

   Tässä voi jokainen 40+ miesehdokas mennä itseensä. Puhutteletko toisen puolueen nuorta naisehdokasta samalla tavalla, kuin ikäistäsi miesehdokasta? Puhutteletko puoluetovereitasi samalla tavalla ikään ja sukupuoleen katsomatta?
  
Me olemme nuoria ja naisia, tyttäriä, sisaruksia. Äiti ja opiskelija, molemmat piiriemme puheenjohtajia. Meillä on nimet.
Meitä ei tarvitse tytötellä, eikä tarvitse ketään muutakaan.

Emmi Jääskeläinen, pj, Etelä-Savon Piraatit, ehdolla Mikkelissä

Sini Savolainen, pj, Etelä-Savon Vasemmisto, ehdolla Mikkelissä



P.s Hävettää miten vähän olen vaalien takia ehtinyt kirjoittamaan. Palaan ruotuun marraskuussa.

Ja ruvettiin suutelemmaan

Täällä Savon sydänmailla selvästi eletään jollain ihan ihmeellisellä pimeällä keskiajalla. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat eivät uskalla osoittaa rakkauttaan julkisilla paikoilla ilta-aikaan. Ja tämä johtuu siitä, että he pelkäävät, että heihin kohdistuu väkivaltaa.

Kun baarissa kunnon tumussa äsken tavannut parikymppinen hetero"pariskunta" vaihtaa sylkeä, ei siinä mitään, mutta jos JOTKUT VITUN HOMOT SAATANA alkaa nuolemaan keskellä lattiaa, niin johan siinä pitää jonkun tolkun heteron mennä väliin kertomaan, että "Hei, olen suvaitsematon apina näistä metsistä, enkä ymmärrä seksuaalista moninaisuutta yhteiskunnassamme."

Nyt tyypit ihan oikeasti. Se, että joku suutelee julkisella paikalla ei ole keneltäkään pois. Ei, ei edes sinulta.

Mietitäänpä hetki. Jos näkisit baarissa miehen ja naisen suutelemassa, menisitkö väliin? Olettaen, ettei kumpikaan heistä ole tämänhetkinen puolisosi, jonka kanssa olet sopinut, että teillä on yksiavioinen suhde.

Ok, et välttämättä menisi, ellei näytä siltä, että kohta tanssilattialla aletaan yrittämään yhteistä mukulaa.

No, millä oikeudella menisit keskeyttämään kaksi miestä, tai kaksi naista?

Häiritseekö sinua? Koetko hämmentäviä tunteita? Etkö vaan osaa suhtautua?

No, otapa huomioon seuraava asia:
Seksuaalinen ja sukupuolinen moninaisuus ovat kaikkia kulttuureja ja aikakausia koskeva ilmiö. Se, että ajat homot yöhön ei pyyhi heitä pois historiasta tai maailmankartalta, joten jätä se ihan suosiolla kokonaan väliin. Mene vaikka hetkeksi ulos.

Rakkaus on sallittua meille kaikille, samoin seksi. Suuteleminenkin on kivaa, varsinkin ihastuneena.
Suudelkaa. Mutta kysykää lupa ensin. Älkää sivustakatsojilta, vaan siltä, jota tahdotte suudella.

Sä et oo normaali, ja hyvä niin

En ihan tarkkaan muista, koska löysin Pertti Kurikan Nimipäivät. Se on kuitenkin tapahtunut joskus kesällä 2010 tai vähän sen jälkeen.

Olin aika myyty heti kättelyssä. Rehellistä porukkaa, joka tekee biisejä siitä, mikä heitä itseään elämässä koskettaa. Luukutin Youtubesta Kallioon!-biisiä ja fiilistelin.

Keikallekin olen päässyt kerran. Ja innokkaana fanityttönä puhuin itseni lavan taa jututtamaan(!!!) jätkiä ja kaverikuvaan(!!!!). Huomaa ketä jännittää ja ketkä ottaa homman kuin ammattilaiset.

Kun kuulin, että PKN:stä tulee elokuva, olin innosta soikea. Seurasin uutisointia, katselin trailerit ja teaserit ja odotin kuin kuuta nousevaa.

Mutta miksi innostua näin paljon jostain kehitysvammaisten bändistä?

No koska Pertti Kurikan Nimipäivät on enemmän kuin bändi. YleX esitti tänään uusintana haastattelun, jossa PKN:n basisti Sami summaa, että fanit ovat heille kuin perhettä. Asia, jonka monet bändit ovat päässeet unohtamaan. Ja PKN ei tee mitään tusina "baby, baby, baby, oh!" tavaraa, vaan käsittelee sitä, mikä elämässä on paskaa, tai siistiä. Ja se on aina hyvän bändin merkki.

Ja sitten vähän Kovasikajuttu-hehkutusta. Ihmiset. Menkää kattomaan tää dokkari! Se karistaa ne viimeisetkin "keharit on niin lepposia"-sarjan ennakkoluulot, joita teillä on. Samoin ne "no kehitysvammaset nyt on vähän semmosta simppeliä porukkaa" jutut loppuu viimestään tähän dokumenttiin.

Meillä "terveillä" (terve ja normaali on miun mielestä kyllä kamalan väkivaltasia sanoja...) on se käsitys, että kehitysvammaiset on mitä on, ja se on kivaa ja söpöä ja herttasta. No, paskat housussa keikalle lähtöä tekevä kiroileva iso mies ei oo miun mielestä kovin herttanen, mut semmosta se elämä joskus on. Joskus tulee paskat housuun, sit käydään suihkussa ja lähdetään keikalle.

Dokumentti ei myöskään typistä pois PKN:n jätkien kapinaa vallitsevia olosuhteita vastaan. Asuntolaelämä on perseestä, kehitysvammaisia koskeva politiikka aikaansa jäljessä ja holhoavaa. Ja kiroilla ja tupakoida ja harrastaa seksiä pitää saada, vaikka ympärillä kuinka kauhisteltaisiin.

Koko dokumentti on myös täynnä loistavia one-linereita elämästä, rakkaudesta, musiikista, naisista ja monesta muustakin asiasta, joita en nyt muista tässä hehkuttaa.

Suurin ahaa-elämys syntyy katsojille varmaan niistä hetkistä, kun huudetaan naama punaisena, uhataan lopettaa bändi ja meinataan vetää kaveria turpaan... Näitä tunteitahan on itselläänkin, mutta ei sitä kehtaa ääneen myöntää, että joskus tekisi mieli vedellä kaveria ympäri korvia. Kaikki tunteet ovat aitoja ja rehellisiä, niin ilo kun manageri saa vauvan, pettymys kun kaveri ei tule synttäreille, ja vahingonilo kun kaverin housut putoavat kinttuun kesken urheilukisojen. Tissejäkin ehditään ihmetellä, ulkomailla asti.

En nyt ehkä innostukseltani saa tähän kaikkea sitä, mikä pitäisi, mutta mielestäni Kovasikajuttu oivaltaa jotain, mikä usein unohtuu. Että elämä on aika samanlaista meille kaikille. Sitä tahtoo kihloihin, kuunnella musiikkia, katsoa telkkaria, tietää miten lapsia tehdään, harrastaa politiikkaa, jättää menemättä jalkahoitajalle, saada rakkautta ja joskus sitä näkee käärmeitä vaatteitten saumoissa. Ja tämän ymmärtämiseen näemmä tarvitaan neljä musiikillisesti lahjakasta kehitysvammaista näyttämään mallia.

Lapsi ei suojaa syrjäytymiseltä

Yle uutisoi tänään maahanmuuttajanuorten syrjäytymisriskistä. Koko uutinen oli sisällöltään huolestuttava, mutta minua jäi erityisesti vaivaamaan tutkimuksen tapa määritellä syrjäytymisvaarassa oleva nuori. Alle 29-vuotias äiti, jolla on alle 7-vuotiaita lapsia ei näemmä voi syrjäytyä. Mikä mahtava keino siivota tilastoja.

Vaikka meillä pidetään hyvää huolta odottavista ja pienten lasten äideistä, ei pieni lapsi ole mikään tae yhteiskuntaan mukaan pääsemiselle tai siinä kiinni pysymiselle. Suomalaiselle tai uussuomalaiselle.

Ketään ei kielletä jäämästä kotiin lasten kanssa. Maahanmuuttajaäitien kohdalla kotiin linnoittautuminen kuitenkin hidastaa kotoutumista. Jos ainoaksi kontaktiksi Suomeen ja suomalaisiin jäävät neuvola ja lähikauppa ei kielitaito pääse kehittymään. Myöskään suomalainen puoliso ei takaa mitään, ei kenenkään ikuinen tehtävä voi olla toisen tulkkina toimiminen. Aikuisella ihmisellä on oikeus hoitaa omat asiansa itse.

Jos palveluista ei tiedoteta riittävästi ja suomea opettaa pieni kansalaisopisto pari kertaa vuodessa, ei ole ihme, että maahanmuuttajaäidit jäävät kotiin, jos työtä ei löydy.
 Kun kielitaitoa ja/tai aiempaa kotimaassa hankittua koulutusta ei ole, tai se ei vastaa suomalaisia standardeja, on kotiin jääminen aika ikävä vaihtoehto. Tunnen korkeasti koulutettuja kotiäitejä, joiden ainoa ongelma on, ettei suomalainen järjestelmä tunnista heidän ammattitutkintojaan, vaan vaatii heiltä lisäkouluttautumista, jota tarjoavat vain isoimmat kaupungit. Lähde siinä sitten yksin toiselle puolelle maata ja jätä mies ja lapset kotiin.
Tässä vaiheessa alkaa sitten se perinteinen "laiskoja on nämä meidänkin maahanmuuttajat" lätinä. Ihan sama mitä teet, niin väärin teet kuitenkin.

Maahanmuuttajanaisten euro on 20 centtiä. Se on naurettavan vähän. Karkkirahaa, eikä karkkirahalla pärjää kukaan.

Perhekerhojen ja kansainvälisten iltojen ohella kuntien on tehtävä hartiavoimin työtä nuorten äitien eteen. Jos meidän tahdotaan synnyttävän paljon lapsia nuoresta lähtien, on edellytyksenä se, että me kaikki pääsemme myös kiinni yhteiskuntaan, emmekä jää lasten kanssa yksin kotiin vastoin omaa tahtoamme. Emme tahdo tempputyöllistämistä tai päivärahalla kitkuttamista, vaan ihmisarvoista työtä ja toimeentuloa.



Kirjoittaja ei ole raskaana, eikä aio lisääntyä vähään aikaan, mutta on huomannut lähipiirissään pienimuotoisen lisääntymis- ja perheenperustamistrendin.