Kun ämpärissä on reikä

Haaga-Helian toimittajaopiskelijoiden verkkolehti Tuima.fi nosti kyseenalaisessa artikkelissaan esille Tatun, jonka todellisuutta moni epäilee, siis sitä, onko Tatu olemassa.

Jutussa on puurot ja vellit iloisesti sekaisin. Lisäksi on todennäköistä, että Tatun tukia kyllä leikataan TE-toimistojen kurssien skippaamisen takia, mutta toimittaja ei mainitse millään muotoa sitä, että Tatu voi vippailla rahaa sukulaisilta ja ystäviltä. Puhtaana käteen saatu käteinen ei näy tiliotteella.

Kansalaistoimintaa ja nuorisotyötä opiskelevana voin sanoa keskustelupalstoilla raivoaville, että Tatuja on tässä maassa niin paljon, että heistä saisi jutun jokaikinen lehti, verkkojulkaisu ja sisäinen tiedote, joita tästä maasta löytyy. Haastateltavia jäisi vielä ylikin.

Isoin ongelma ei edes oikeasti ole se, että Tatu saa rahaa käyttöönsä, vaan se, että Tatun teini-iässä alkaneeseen päihteidenkäyttöön ei olla puututtu, Tatu on päässyt luisumaan kaikkien turvaverkkojen ohi tilanteeseen, jossa työnteko ahdistaa ja pelaaminen on ainoa mielekäs puuha. Henkilö, jonka päivärytmi on mitä sattuu ja joka ei kykene itsenäiseen työhön, koska ahdistuu, ei mielestäni ole työkykyinen, vaan vaatii kuntoutusta.

 Tatu on ollut n. 13-vuotias joskus 2000-luvun alussa (olettaen, että hän on todella 26-vuotias vuonna 2013). Kaikki 1990-luvun lamassa tehdyt leikkaukset heijastuvat yhä hänen hyvinvointiinsa. Siitä me maksamme nyt, kun maksamme Tatulle toimeentulotukea ja työttömyyskorvauksia.
(Tässä kappaleessa oli julkaisuhetkellä paha matikkavirhe, koska kiire. Korjattu johdonmukaiseksi.)

En syyllistä syrjäytettyä. Tatu ei nimittäin ole kasvanut tyhjiössä. Tatun elämässä on hedelmöityksestä lähtien ollut aikuisia. Neuvola, päiväkodin henkilökunta, terkkarit, opettajat, nuorisotyöntekijät, vanhemmat, poliisi ja koko joukko muita.

Syrjäytyminen rakentuu palikoista, jotka alkavat kasaantua jo ennen kuin syrjäytyvä osaa kirjoittaa oman nimensä hoippuvilla tikkukirjaimilla neuvolan kehitystestissä. Ja näitä palikoita alkavat kasatat huojuvaksi torniksi lapsen elämässä olevat aikuiset.

Jokainen ennen neljän vuoden ikää väliin jäänyt neuvolakäynti kasvattaa syrjäytymisriskiä, samoin kaikki koulunkäynnin ongelmat, joista osa valitettavasti ohitetaan vielä nykyäänkin sillä, että "pojat on poikia ja kaikki nyt vaan ei sopeudu".
(Aiheesta on julkaistu tutkimus; Rintanen, H. 2001. Lasten ja nuorten syrjäytymisen taustatekijöitä pitkittäistutkimusten valossa.  Teoksessa S. Taskinen (toim.) “Huono ennuste” Mitä on lasten ja nuorten syrjäytyminen? Aiheita monistesarja 10 / 2001. Stakes. Helsinki)

Kun luen tuima.fi:n artikkelia, näen heti kohtia, joissa jutun Tatua olisi voitu auttaa. En myöskään ymmärrä, kuka olettaa koulutusta vailla olevan, vuosia työttömänä olleen nuoren ponnahtavan suoraan työelämään ja menestyvän. Tatu kaipaa rinnalla kulkijaa ja totuttelua rytmeihin. Halu muutokseen tuntuu löytyvän, mutta todella harva ihminen loppujen lopuksi tulee tukipalveluiden piiriin täysin vapaaehtoisesti. Aikuista ei voi tahdonvastaisesti patistaa kuin tiettyyn pisteeseen asti. Edes työkkäri tai sosiaalitoimi. Syrjäytymiseen ei ole olemassa tahdonvastaista hoitoa.

Se, että yhteiskunnasta syrjäytettyjä parjataan ja vaaditaan sosiaaliturvan poistamista, ei paranna asiaa. Raipparangaistuksella ei saada ahdistuvia "Tatuja" takaisin töihin, todennäköisemmin "Tatu" päätyy seikkailemaan jonnekin mielenterveyspalveluiden viidakkoon, ja sinnekin vain jos itse tahtoo hoitoa.

Sosiaaliturvan ongelmat ratkaistaan ehkäisevällä työllä. Koko keskustelu poistuisi, jos sosiaaliturvasta siirryttäisiin perustuloon, joka maksettaisiin meille kaikille ja sitä tarvitsemattomilta se poistuisi sitten verotuksen kautta. Mutta perustulo on toinen tarina, jossain toisessa blogauksessa.

Velallisen musertava huoli

Minulla on sekä, runkopatja, lipasto, tuoli, että velallisen musertava huoli, siitä huolimatta, että olen vuokralainen.

Minä olen opiskelija.

Käyn töissä ja mielestäni minun n. 20h/kk panokseni on tärkeä, sillä olen henkilökohtainen avustaja, monen mahdollistaja invalidille työnantajalleni.

Silti elintasoni on mitä on.

Opintotukea tulee se mitä tulee, siitä suurin osa menee vuokraan ja laskuihin. Sillä mitä yli jää + 100€ ja 150€ välillä pyörivällä kuukausipalkallani, yhteensä n. 270 - 310€ minun pitäisi ostaa kuukauden ruuat, elää sitä kuuluisaa opiskelijaelämää ja aina välillä uusintaa maallista omaisuuttani harkitusti. Puhumattakaan lääkkeistä ja muista menoista, joita syntyy välillä yllättäen. Pikavippiä otan vain vanhemmiltani ja sitäkin mielestäni suhteellisen harvoin ja pieninä summina.

No, menin sitten hetken tuskailun jälkeen ottamaan opintolainaa. Ja nyt en tiedä oliko se sittenkään paras mahdollinen idea.

Tietysti oma henk. koht. "opiskelijaelämäni" on edullisempaa kuin toisilla, en juo alkoholia tai tupakoi (streittari, daa!), mikä luo kai jonkinlaisia säästöjä.
Tosin vastapainoksi erinäiset ammattilaiset hakkaavat rahani pienellä neulalla ihoni alle loppuelämäkseni. Ja päätin alkaa ensimmäistä kertaa elämässäni sijoittaa astioihin. Arabian kipot on helvetin kalliita (mutta ihania).

Elämä on kallista. Käyn kyllä toisinaan opiskelijoiden leipäjonossa hakemassa täydennystä ruokakaappiini, ostan vaatteeni lähinnä kirpputoreilta ja alennusmyynneistä. Elokuvissa käyn todella harvoin ja teatterissakin vain työni puolesta, jolloin pääsen sisään ilmaiseksi. Festareille hankkiudun yleensä talkoolaiseksi, jotta en joudu maksamaan kalliita lippuja. Auto on tällä hetkellä telakalla lapsuudenkotini pihalla.

Silti tuntuu, että syön opintotukeni. Ongelma ei ole edes se, että veganismi olisi jotenkin erityisen kallista, vaan se, että kaikki ruoka on hintavaa, varsinkin jos tahtoo syödä monipuolisesti.

Puheet opintotuen muuttamisesta entistä lainapainotteisemmaksi kieltämättä ahdistavat. Jo nyt mietin, että mitä jos en työllistykään omalle alalleni, vaan jumitun erinäisiin hanttihommiin ja pätkätöihin?
En ole se suurin optimisti, vaikka yritän hokea itselleni, että kyllä elämä kantaa.

Tulen perheestä, jossa toisella vanhemmistani on talous kuralla lainanoton takia. Tuli 90-luvun lamaa, burn-outtia ja masennusta ja sillä tiellä ollaan, luottotietojen palautumista odotellessa...
Kieltämättä huolehdin, miten minulle käy? Onko minulla joku geneettinen herkkyys kusta raha-asiani? Tulenko kuitenkaan kiipeämään sille kuuluisalle "vihreämmälle oksalle", josta tämä vanhempi aina jaksaa korkeakouluopiskelijaa muistuttaa?

Millainen on minun vihreämpi oksani, jos hallitus nyt sahaa sen poikki altani uudistamalla opintotuen ihan päin helvettiä?

Nuori, opi arvo(ttomuute)si!

Rakas pääministeri Jyrki Käteinen. Tai et sinä oikeastaan ole minulle rakas. Enemmänkin päinvastoin.
No, kuitenkin. Asiaan!

Sain lausunnostasi vaikutelman, että et ole oikein perillä oppisopimuskoulutuksesta, tai siitä, miten oppisopimuskoulutuksessa olevan nuoren tulot muodostuvat.

Tässä tuleekin ensimmäinen kohta johon tahdon sinun kiinnittävän huomiota!

Oppisopimuksella oleva nuori ei saa opintotukea. Hänelle ei siis makseta opintorahaa, ateriakorvauksia, eikä myöskään opintotuen asumislisää. Palkkaus on myös pienempi kuin "ammattimiehen".

Nuori saa siis tukea asumiseensa vain, jos hänen tulonsa ovat riittävän matalat. Hänen on haettava yleistä asumistukea, joka kattaa enintään 80% asumismenoista.

Pieni palkka ja olemattomat tuet lisäävät toimeentulotuen tarvetta.

Ammatillisen osaamisen arvostus ei tunnu olevan kovin korkea. Edelleen puhutaan bensalenkkareista ja kosmetologipissiksistä. Et puheillasi varsinaisesti edistä tämän arvostuksen kasvua.

Meissä on erilaisia oppijoita, joilla on erilaisia elämäntilanteita. Joillekin meistä sopii opiskelu, jossa vietetään paljon aikaa oppilaitoksessa, toiset taas tahtovat heti hommiin kiinni.

Millaisen käsityksen nuori saa työelämästä ja työnteosta, jos hänet ikänsä perusteella viskataan palkkaluokkaan Ö?

Ja tässä ei ole nyt kyse mistään "Ei saa tulla paha mieli" tyyppisestä ajattelusta, vaan ihan siitä kylmästä faktasta, että nuori on työpaikallaan töissä, alallaan töissä toivottavasti vielä ammattiin valmistuttuaan. Vaikka hän on jatkuvasti koulutuksessa, on hän samalla myös työntekijä.

Sanovat, ettei kukaan ole seppä syntyessään. Tämä pätee juurikin oppisopimuskoulutettaviin. He ovat työelämässä oppimassa työtään ja työelämää. Eikä oppisopimuskoulutus ole mitään leikkiä.

Ei voida lähteä liikkeelle siitä, että nuorten on tyydyttävä siihen mitä saavat. Vaikka sehän sinulle ja sinun jengillesi sopisi. Nöyriä, tottelevaisia nuoria. Massat hallinnassa.

Nuorilla on oikeus vaatia toimeentuloa, sillä nuorilla on oikeus elää työllään ja tulla sillä toimeen. Vaihtoehtona kun on kuntien toimeentulotukijonojen kasvattaminen.

Jos meidän pitää pyörittää tätä maata sinun sukupolvesi jälkeen, on kaikki ammattitaito, oli se sitten hankittu koulussa tai työpaikalla, yhtä tärkeää. 

Kaksi poimijaa meni marjaan, toinen ei mahtunut

Suomalaisia tuntuu tänäkin kesänä korpeavan thaimaalaisten marjanpoimijoiden saapuminen maamme metsiin. Mustikoita ei saisi poimia kukaan muu, kuin syntyperäinen suomalainen, joka sitten kotona paistaa mustikoistaan isoäidin ohjeella piirakan. Tai pakastaa. Johan noita on kolmas pakastin täyttymässä, vanhimmat marjat on vuodelta -97.

Marjastajien pyhä viha thaipoimijoita kohtaan hautaa alleen jopa kysymyksen, miksi tänne kannattaa tuoda halpatyövoimaa poimimaan mustikoita ja kuka siitä hyötyy?

Suomalainen sikaturisti on kyllä tervetullut Thaimaahan ryyppäämään, öyhöttämään ja polttamaan nahkansa, mutta parituhatta thaipoimijaa saa koko maan kuohuksiin. 

Marjafirmat, kuten mikä tahansa yritys, tavoittelevat maksimaalista voittoa minimaalisilla investoinneilla.

Marjojen ostaja ei maksa poimijalle tuntipalkkaa, koska marjojen arvoa ei mitata työnä, vaan periaatteena on, että yksittäinen poimija myy yksityishenkilönä kaiken keräämänsä marjafirmalle. Ja firma voi tähän sitten asettaa oman kilo- tai litrahinta X:nsä, jolla se ostaa marjat, jotka sitten myy eteenpäin.

Mustikoiden (joista joka tapauksessa jää suurin osa metsiin) menettäminen on meille selvästi kamalampaa kuin metsissä rehottava ihmiskaupan piirteitä pursuava bisnes.

Thaipoimijat houkutellaan maaseudulta köyhistä kotikylistään lupauksilla suurista tienesteistä ja helposta rahasta. "Poimit vähän marjoja ja kesän jälkeen sullakin on yhtä hieno auto ja talo ku mulla."

Valitettavasti kun asia ei mene niin. Kesän jälkeen yksittäinen poimija saattaa olla pahasti velkaantunut välittäjälleen, sillä poimijan täytyy omasta työstään kustantaa myös matkansa Suomeen ja ylöspito täällä.

Pakko tähän loppuun hieman kiillottaa oman järjestön kilpeä. Vasemmistonuoret kampanjoi jo toista kesää thaipoimijoiden oikeuksien puolesta, vaatien heille mm. asiallista suomalaista tasoa vastaavaa palkkausta, parempia oloja täällä Suomessa ja että työnvälittäjien toimintaa aletaan valvoa.
Lisää kampanjasta täältä.

Kumipallona luukuilla pompin..

Po-po-po-poing-vitun-poing!

Valmistuin kesäkuun ensimmäisenä nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaajaksi (Olin paperi-Iltalehdessäkin, huomasitteko?) ja jäin sitten samantien työttömäksi, koska vaikka tämä maa tarvitsee nuorisotyölle tekijöitä, on ikävää, kun kunta joutuu maksamaan niille palkkaa.

No, laitoin tietysti pakolliset paperit, eli toimeentulotuen, asumistuen ja työmarkkinatuen, vetämään, koska en saanut kesäksi töitä, vaikka ahkerasti hain ja syödä kuitenkin pitää ja vuokrakin maksaa. Papereista taisin selvitä ihan tuurilla, koska eihän tätä täyttämistä missään opeteta, ennen kuin itse kysyt apua.

Tein kaikki pakolliset temput. Esittelin koulutodistuksia, ilmoittauduin johonkin mihin lie Työkkärin pakolliseen koulutukseen jne. Mutta parhaat temput olivat luvassa eilen.

Olin kiltisti haalinut kasaan kaikki mahdolliset liitteet ja todisteet siitä, että olen olemassa ja ihan hyvä tyyppi, joka kävi pääsykokeissakin, koska tahtoo yhteisöpedagogiksi. No, näiden pakollisten ja vapaaehtoisten liitteiden kanssa sitten marssin pitkin kaupunkia. Ensin lähetettiin Työkkäristä kotiin hakemaan vielä lisää todisteita, sitten Sosiaalitoimistossa sama juttu. En tavallisesti tykkää kiitellä autoilua, mutta nyt on pakko sanoa, että onneksi oli Harmaa Kostaja (80-luvulla valmistettu Nissan Micra, miun auto <3 ) matkassa, niin ehdin vielä kotoa saman päivän aikana Sosiaalitoimistoon sen yhden ainoan paperin kanssa, jotta sain paperit vetämään.

Ajoin keskustan ja kodin väliä eilen 6 kertaa suuntaansa. Eli kolmesti kumpaakin suuntaan. Vain, koska tässä systeemissä on tärkeä todistaa asioita. Liiterumba muisuttaa tahattomasti Speden "Tässä on todistus siitäkin!"-sketsiä, jossa tosin vieraillaan yritysavustusvirastossa.

Veikkaan, että juuri tämä paikkojen välillä juoksenteleminen ja jatkuva todistelu ovat ne tekijät, jotka väsyttävät suomalaiset tilaan jossa säästämme sen kuuluisan 600 miljoonaa euroa vuodessa, koska emme jaksa/osaa hakea meille kuuluvia tukia. 

Ja koko systeemiä voisi helpottaa kaikille maksettavalla vastikkeettomalla perustulolla. Mutta perustulo onkin sitten jo toinen tarina, eri kirjoituksessa, joskus toiste.

Lapsi ei suojaa syrjäytymiseltä

Yle uutisoi tänään maahanmuuttajanuorten syrjäytymisriskistä. Koko uutinen oli sisällöltään huolestuttava, mutta minua jäi erityisesti vaivaamaan tutkimuksen tapa määritellä syrjäytymisvaarassa oleva nuori. Alle 29-vuotias äiti, jolla on alle 7-vuotiaita lapsia ei näemmä voi syrjäytyä. Mikä mahtava keino siivota tilastoja.

Vaikka meillä pidetään hyvää huolta odottavista ja pienten lasten äideistä, ei pieni lapsi ole mikään tae yhteiskuntaan mukaan pääsemiselle tai siinä kiinni pysymiselle. Suomalaiselle tai uussuomalaiselle.

Ketään ei kielletä jäämästä kotiin lasten kanssa. Maahanmuuttajaäitien kohdalla kotiin linnoittautuminen kuitenkin hidastaa kotoutumista. Jos ainoaksi kontaktiksi Suomeen ja suomalaisiin jäävät neuvola ja lähikauppa ei kielitaito pääse kehittymään. Myöskään suomalainen puoliso ei takaa mitään, ei kenenkään ikuinen tehtävä voi olla toisen tulkkina toimiminen. Aikuisella ihmisellä on oikeus hoitaa omat asiansa itse.

Jos palveluista ei tiedoteta riittävästi ja suomea opettaa pieni kansalaisopisto pari kertaa vuodessa, ei ole ihme, että maahanmuuttajaäidit jäävät kotiin, jos työtä ei löydy.
 Kun kielitaitoa ja/tai aiempaa kotimaassa hankittua koulutusta ei ole, tai se ei vastaa suomalaisia standardeja, on kotiin jääminen aika ikävä vaihtoehto. Tunnen korkeasti koulutettuja kotiäitejä, joiden ainoa ongelma on, ettei suomalainen järjestelmä tunnista heidän ammattitutkintojaan, vaan vaatii heiltä lisäkouluttautumista, jota tarjoavat vain isoimmat kaupungit. Lähde siinä sitten yksin toiselle puolelle maata ja jätä mies ja lapset kotiin.
Tässä vaiheessa alkaa sitten se perinteinen "laiskoja on nämä meidänkin maahanmuuttajat" lätinä. Ihan sama mitä teet, niin väärin teet kuitenkin.

Maahanmuuttajanaisten euro on 20 centtiä. Se on naurettavan vähän. Karkkirahaa, eikä karkkirahalla pärjää kukaan.

Perhekerhojen ja kansainvälisten iltojen ohella kuntien on tehtävä hartiavoimin työtä nuorten äitien eteen. Jos meidän tahdotaan synnyttävän paljon lapsia nuoresta lähtien, on edellytyksenä se, että me kaikki pääsemme myös kiinni yhteiskuntaan, emmekä jää lasten kanssa yksin kotiin vastoin omaa tahtoamme. Emme tahdo tempputyöllistämistä tai päivärahalla kitkuttamista, vaan ihmisarvoista työtä ja toimeentuloa.



Kirjoittaja ei ole raskaana, eikä aio lisääntyä vähään aikaan, mutta on huomannut lähipiirissään pienimuotoisen lisääntymis- ja perheenperustamistrendin.