Aivan ensiksi tahdon pyytää anteeksi, että tässä vastauksessa kesti niin kauan. Elämääni ovat sekoittaneet mm. puoluekokous, kesätyöni koeajan yllätyspurku, jota alan huomenna (toivottavasti) selvittää työpaikkani pääluottamusmiehen kanssa, sekä vanha kunnon juhannus, viikon kestäneine suursiivouksineen.
Ihan mahtavaa, että sain Jossulla on maine-kirjoituksestani niin paljon palautetta ja keskustelua aikaiseksi. Harmi vaan, että asiallisen keskustelun sijaan koko juttu typistettiin kohuksi, tosin ihana Anna Kontula ja hesarin Oskari Onninen kävivät juttelemassa slutshamingistä Radio Helsingin Norsuradiossa, eli jotain hyvää tässäkin.
Lupasin vastauksia kommentteihin, tässä muutamat valitut palat:
1. Nuijapäälle tiedoksi, tamperelaiset eivät ole etninen ryhmä, jota on sorrettu läpi historian. Tein pienen kyselyn ja nettihaun ja sain aika selkeän vastauksen tunnetuilta ja tuntemiltani saamelaisilta. Nunnuka-nukkuka-naima-Aslak-läppä on oikeasti tehnyt hallaa suomalaisten käsitykselle saamelaiskulttuurista voimistamalla stereotypioita ja tekemällä saamelaiskulttuurista halpaa kulttuurikrääsää.
Aiheesta puhuu hyvin esim. Suvi West, kun Tommi Lindgren kysyy häneltä asiasta (noin kohdasta 2:22 eteenpäin)
2. Ilmari (joka myöhemmin poisti kommentin) esitti, että se, että nainen hässii ympäriinsä on verrattavissa raiskaukseen. Anteeksi nyt vaan, mutta ei todellakaan!
Ensimmäisenä mainittu on toki vittumaista, mutta jälkimmäinen on RIKOS!
3. "Tyhmä halpa kuva naisesta", nii-in, naisesta. Mieskö ei ole "tyhmä halpa" jos makoilee pitkin kyliä? Tässä on juuri kyse siitä patriarkaalisen yhteiskunnan luoma kaksinaismoraali. Seksuaalista vapautumista kaikille, ei vain hierarkisen vallan huipulla oleville. (Ja mainittakoon tässä nyt selvyyden vuoksi, että mielestäni ihmisten leimaaminen tyhmiksi tai arvoltaan vähäisiksi seksuaalikäyttäytymisen perusteella on aikas tyhmää toimintaa.)
Yleensäkin yritin vältellä puuttumista metakeskusteluun hyvästä ja huonosta sukupuolisidonnaisesta seksuaalisesta käytöksestä.
Kaikkein surullisinta on, että vaikka koko juttu sai julkisuutta hesarissa asti, niin keskustelu jäi lyhyeksi. Jukka Poika selitteli yksittäistä biaatch-sanaa uutisissa, mutta miksi meillä ei käydä keskustelua rakenteista, jotka synnyttävät seksikielteistä kielenkäyttöä?
Kuuntelin Norsuradion artikkelin, mutta olisipa samaa keskustelua käyty laajemmin YLEn omissa ohjelmissa.
Kontula viittasi Norsuradiossa puhuessaan siihen faktaan, että jo nyt ala-asteikäiset tytöt tekevät elämässään valintoja välttyäkseen tekemästä "huoramaisia" juttuja. Jos käsitys siitä, millainen naiseus on pahasta, on selvillä jopa 2000-luvulla syntyneille lapsille, on enemmän kuin tärkeää, että asiasta keskustellaan ja että kulttuuria pyritään muuttamaan.
Rakenteita on näemmä ravisteltava useammin ja hanakammin, sillä keskustelua ja muutosta tämä maa kaipaa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kulttuuri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kulttuuri. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 23. kesäkuuta 2013
maanantai 11. kesäkuuta 2012
Minä joisin, limsaa kiitos!
JCDecaux on sitä mieltä, että parasta alkoholipoliittista keskustelua on suututtaa aikuiset ihmiset kertomalla heille, ettei mainonta vaikuta heidän alkoholin kulutukseensa. Eihän?
Mehän olemme niin fiksuja, ettemme usko mainoksiin. Juomme alkoholia, koska se on kivaa ja usein sosiaalinen kokemus. Emme juo sosiaalisen paineen tai muun ärsykkeen takia. Meillä on täysi kontrolli tähän hommaan ja se, joka väittää vastaan, ei ymmärrä hauskanpidosta mitään. Ihme tiukkapipoja.
Huomaa, että JCDecaux on mainonnan ammattilainen. Mainonnan tehtävä kun on herättää tarpeita ja tunteita.
Alkoholin ulkomainontaa ei olla kieltämässä, koska aikuiset olisivat jotenkin uskomattoman vastuutonta porukkaa, joka ostaisi mitä tahansa mitä kauniilla kuvilla heille myydään.
Alkoholin ulkomainonnan kietämisen pointti on poistaa alkoholimainonta, joka on juurikin mielikuvamainontaa, lasten ja nuorten elinympäristöstä. Suomi on saanut alkoholimainonnasta nuhteita mm. WHO:lta ja YK:n lasten oikeuksien komitealta.
Alkoholi tuntuu silti olevan jotenkin herkkä asia, jonka käyttöä varsinkaan tälläinen juomaton tyyppi, kuten allekirjoittanut, ei saisi kommentoida. Kun en asiasta mitään tiedä.
Suomalaisen alkoholikulttuurin, tai ainakin sen alkoholikulttuurin, jossa itse elän siihen osallistumatta, ydin tuntuu olevan olla kännissä. Pitää vetää rönöliä pönttöön siihen malliin, että jossain vaiheessa pönttö pimenee.
Kun tätä yrittää jotenkin asiallisesti rajoittaa, tai keskustella vaihtoehdoista, lähtee keskustelu aina samaan "Ei voi aikuisten ihmisten juomiseen puuttua! Ihme terveysfasismia! Ei voi aikuisten ihmisten juomiseen puuttua, vaikka se häiritsisi alaikäisiä ja juomattomia, koska aikuisten ihmisten on saatava juoda alkoholia, koska se on aikuisille sallittua ja kivaa. Joisit sinäkin niin ymmärtäisit. Ei voi aikuisten ihmisten tekemisiä omalla vapaa-ajallaan tuolleen rajoittaa!" Oliko äskeisessä toistoa? No niin on siinä oikeassa keskustelussakin, kokeilkaa joskus.
Silti meillä on tutkimustietoa siitä, että suomalainen alkoholikulttuuri ei sovi meille kaikille. Osa opiskelijoista joisi vähemmän, jos he kokisivat sen olevan sosiaalisesti yhtä hyväksyttävää, kuin heidän tämänhetkinen alkoholin kulutuksensa. Positiivisena huomiona mainittakoon, että alaikäiset nuoret juovat vähemmän alkoholia ja harvemmin humalaan kuin ennen.
Ongelma onkin, että alkoholiton toiminta vaatii suunnittelua. Ei riitäkään, että "varaat ja lämmität saunan ja kutsut porukkaa paikalle". Viina luo omaa oheisohjelmaansa, oli se sitten hauskaa tai ei.
Kulttuurin muutos vaatii, ettei enää mennä siitä, mistä aita on matalin. Luontevan päihteettömän kulttuurin luominen vaatii työtä ja keskustelua.
Mehän olemme niin fiksuja, ettemme usko mainoksiin. Juomme alkoholia, koska se on kivaa ja usein sosiaalinen kokemus. Emme juo sosiaalisen paineen tai muun ärsykkeen takia. Meillä on täysi kontrolli tähän hommaan ja se, joka väittää vastaan, ei ymmärrä hauskanpidosta mitään. Ihme tiukkapipoja.
Huomaa, että JCDecaux on mainonnan ammattilainen. Mainonnan tehtävä kun on herättää tarpeita ja tunteita.
Alkoholin ulkomainontaa ei olla kieltämässä, koska aikuiset olisivat jotenkin uskomattoman vastuutonta porukkaa, joka ostaisi mitä tahansa mitä kauniilla kuvilla heille myydään.
Alkoholin ulkomainonnan kietämisen pointti on poistaa alkoholimainonta, joka on juurikin mielikuvamainontaa, lasten ja nuorten elinympäristöstä. Suomi on saanut alkoholimainonnasta nuhteita mm. WHO:lta ja YK:n lasten oikeuksien komitealta.
Alkoholi tuntuu silti olevan jotenkin herkkä asia, jonka käyttöä varsinkaan tälläinen juomaton tyyppi, kuten allekirjoittanut, ei saisi kommentoida. Kun en asiasta mitään tiedä.
Suomalaisen alkoholikulttuurin, tai ainakin sen alkoholikulttuurin, jossa itse elän siihen osallistumatta, ydin tuntuu olevan olla kännissä. Pitää vetää rönöliä pönttöön siihen malliin, että jossain vaiheessa pönttö pimenee.
Kun tätä yrittää jotenkin asiallisesti rajoittaa, tai keskustella vaihtoehdoista, lähtee keskustelu aina samaan "Ei voi aikuisten ihmisten juomiseen puuttua! Ihme terveysfasismia! Ei voi aikuisten ihmisten juomiseen puuttua, vaikka se häiritsisi alaikäisiä ja juomattomia, koska aikuisten ihmisten on saatava juoda alkoholia, koska se on aikuisille sallittua ja kivaa. Joisit sinäkin niin ymmärtäisit. Ei voi aikuisten ihmisten tekemisiä omalla vapaa-ajallaan tuolleen rajoittaa!" Oliko äskeisessä toistoa? No niin on siinä oikeassa keskustelussakin, kokeilkaa joskus.
Silti meillä on tutkimustietoa siitä, että suomalainen alkoholikulttuuri ei sovi meille kaikille. Osa opiskelijoista joisi vähemmän, jos he kokisivat sen olevan sosiaalisesti yhtä hyväksyttävää, kuin heidän tämänhetkinen alkoholin kulutuksensa. Positiivisena huomiona mainittakoon, että alaikäiset nuoret juovat vähemmän alkoholia ja harvemmin humalaan kuin ennen.
Ongelma onkin, että alkoholiton toiminta vaatii suunnittelua. Ei riitäkään, että "varaat ja lämmität saunan ja kutsut porukkaa paikalle". Viina luo omaa oheisohjelmaansa, oli se sitten hauskaa tai ei.
Kulttuurin muutos vaatii, ettei enää mennä siitä, mistä aita on matalin. Luontevan päihteettömän kulttuurin luominen vaatii työtä ja keskustelua.
torstai 10. toukokuuta 2012
Sä et oo normaali, ja hyvä niin
En ihan tarkkaan muista, koska löysin Pertti Kurikan Nimipäivät. Se on kuitenkin tapahtunut joskus kesällä 2010 tai vähän sen jälkeen.
Olin aika myyty heti kättelyssä. Rehellistä porukkaa, joka tekee biisejä siitä, mikä heitä itseään elämässä koskettaa. Luukutin Youtubesta Kallioon!-biisiä ja fiilistelin.
Keikallekin olen päässyt kerran. Ja innokkaana fanityttönä puhuin itseni lavan taa jututtamaan(!!!) jätkiä ja kaverikuvaan(!!!!). Huomaa ketä jännittää ja ketkä ottaa homman kuin ammattilaiset.
Kun kuulin, että PKN:stä tulee elokuva, olin innosta soikea. Seurasin uutisointia, katselin trailerit ja teaserit ja odotin kuin kuuta nousevaa.
Mutta miksi innostua näin paljon jostain kehitysvammaisten bändistä?
No koska Pertti Kurikan Nimipäivät on enemmän kuin bändi. YleX esitti tänään uusintana haastattelun, jossa PKN:n basisti Sami summaa, että fanit ovat heille kuin perhettä. Asia, jonka monet bändit ovat päässeet unohtamaan. Ja PKN ei tee mitään tusina "baby, baby, baby, oh!" tavaraa, vaan käsittelee sitä, mikä elämässä on paskaa, tai siistiä. Ja se on aina hyvän bändin merkki.
Ja sitten vähän Kovasikajuttu-hehkutusta. Ihmiset. Menkää kattomaan tää dokkari! Se karistaa ne viimeisetkin "keharit on niin lepposia"-sarjan ennakkoluulot, joita teillä on. Samoin ne "no kehitysvammaset nyt on vähän semmosta simppeliä porukkaa" jutut loppuu viimestään tähän dokumenttiin.
Meillä "terveillä" (terve ja normaali on miun mielestä kyllä kamalan väkivaltasia sanoja...) on se käsitys, että kehitysvammaiset on mitä on, ja se on kivaa ja söpöä ja herttasta. No, paskat housussa keikalle lähtöä tekevä kiroileva iso mies ei oo miun mielestä kovin herttanen, mut semmosta se elämä joskus on. Joskus tulee paskat housuun, sit käydään suihkussa ja lähdetään keikalle.
Dokumentti ei myöskään typistä pois PKN:n jätkien kapinaa vallitsevia olosuhteita vastaan. Asuntolaelämä on perseestä, kehitysvammaisia koskeva politiikka aikaansa jäljessä ja holhoavaa. Ja kiroilla ja tupakoida ja harrastaa seksiä pitää saada, vaikka ympärillä kuinka kauhisteltaisiin.
Koko dokumentti on myös täynnä loistavia one-linereita elämästä, rakkaudesta, musiikista, naisista ja monesta muustakin asiasta, joita en nyt muista tässä hehkuttaa.
Suurin ahaa-elämys syntyy katsojille varmaan niistä hetkistä, kun huudetaan naama punaisena, uhataan lopettaa bändi ja meinataan vetää kaveria turpaan... Näitä tunteitahan on itselläänkin, mutta ei sitä kehtaa ääneen myöntää, että joskus tekisi mieli vedellä kaveria ympäri korvia. Kaikki tunteet ovat aitoja ja rehellisiä, niin ilo kun manageri saa vauvan, pettymys kun kaveri ei tule synttäreille, ja vahingonilo kun kaverin housut putoavat kinttuun kesken urheilukisojen. Tissejäkin ehditään ihmetellä, ulkomailla asti.
En nyt ehkä innostukseltani saa tähän kaikkea sitä, mikä pitäisi, mutta mielestäni Kovasikajuttu oivaltaa jotain, mikä usein unohtuu. Että elämä on aika samanlaista meille kaikille. Sitä tahtoo kihloihin, kuunnella musiikkia, katsoa telkkaria, tietää miten lapsia tehdään, harrastaa politiikkaa, jättää menemättä jalkahoitajalle, saada rakkautta ja joskus sitä näkee käärmeitä vaatteitten saumoissa. Ja tämän ymmärtämiseen näemmä tarvitaan neljä musiikillisesti lahjakasta kehitysvammaista näyttämään mallia.
Olin aika myyty heti kättelyssä. Rehellistä porukkaa, joka tekee biisejä siitä, mikä heitä itseään elämässä koskettaa. Luukutin Youtubesta Kallioon!-biisiä ja fiilistelin.
Keikallekin olen päässyt kerran. Ja innokkaana fanityttönä puhuin itseni lavan taa jututtamaan(!!!) jätkiä ja kaverikuvaan(!!!!). Huomaa ketä jännittää ja ketkä ottaa homman kuin ammattilaiset.
Kun kuulin, että PKN:stä tulee elokuva, olin innosta soikea. Seurasin uutisointia, katselin trailerit ja teaserit ja odotin kuin kuuta nousevaa.
Mutta miksi innostua näin paljon jostain kehitysvammaisten bändistä?
No koska Pertti Kurikan Nimipäivät on enemmän kuin bändi. YleX esitti tänään uusintana haastattelun, jossa PKN:n basisti Sami summaa, että fanit ovat heille kuin perhettä. Asia, jonka monet bändit ovat päässeet unohtamaan. Ja PKN ei tee mitään tusina "baby, baby, baby, oh!" tavaraa, vaan käsittelee sitä, mikä elämässä on paskaa, tai siistiä. Ja se on aina hyvän bändin merkki.
Ja sitten vähän Kovasikajuttu-hehkutusta. Ihmiset. Menkää kattomaan tää dokkari! Se karistaa ne viimeisetkin "keharit on niin lepposia"-sarjan ennakkoluulot, joita teillä on. Samoin ne "no kehitysvammaset nyt on vähän semmosta simppeliä porukkaa" jutut loppuu viimestään tähän dokumenttiin.
Meillä "terveillä" (terve ja normaali on miun mielestä kyllä kamalan väkivaltasia sanoja...) on se käsitys, että kehitysvammaiset on mitä on, ja se on kivaa ja söpöä ja herttasta. No, paskat housussa keikalle lähtöä tekevä kiroileva iso mies ei oo miun mielestä kovin herttanen, mut semmosta se elämä joskus on. Joskus tulee paskat housuun, sit käydään suihkussa ja lähdetään keikalle.
Dokumentti ei myöskään typistä pois PKN:n jätkien kapinaa vallitsevia olosuhteita vastaan. Asuntolaelämä on perseestä, kehitysvammaisia koskeva politiikka aikaansa jäljessä ja holhoavaa. Ja kiroilla ja tupakoida ja harrastaa seksiä pitää saada, vaikka ympärillä kuinka kauhisteltaisiin.
Koko dokumentti on myös täynnä loistavia one-linereita elämästä, rakkaudesta, musiikista, naisista ja monesta muustakin asiasta, joita en nyt muista tässä hehkuttaa.
Suurin ahaa-elämys syntyy katsojille varmaan niistä hetkistä, kun huudetaan naama punaisena, uhataan lopettaa bändi ja meinataan vetää kaveria turpaan... Näitä tunteitahan on itselläänkin, mutta ei sitä kehtaa ääneen myöntää, että joskus tekisi mieli vedellä kaveria ympäri korvia. Kaikki tunteet ovat aitoja ja rehellisiä, niin ilo kun manageri saa vauvan, pettymys kun kaveri ei tule synttäreille, ja vahingonilo kun kaverin housut putoavat kinttuun kesken urheilukisojen. Tissejäkin ehditään ihmetellä, ulkomailla asti.
En nyt ehkä innostukseltani saa tähän kaikkea sitä, mikä pitäisi, mutta mielestäni Kovasikajuttu oivaltaa jotain, mikä usein unohtuu. Että elämä on aika samanlaista meille kaikille. Sitä tahtoo kihloihin, kuunnella musiikkia, katsoa telkkaria, tietää miten lapsia tehdään, harrastaa politiikkaa, jättää menemättä jalkahoitajalle, saada rakkautta ja joskus sitä näkee käärmeitä vaatteitten saumoissa. Ja tämän ymmärtämiseen näemmä tarvitaan neljä musiikillisesti lahjakasta kehitysvammaista näyttämään mallia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)