Liittolainen tahtoo keksin!

"Minä en voi olla rasisti, minulla on x mustaa kaveria!"

"Paras kaverini on homo. Minulla ei siis voi olla ennakkoluuloja."

"Mutta minä en ole rasisti/homofoobikko/transfobinen nilkki/sovinisti, miksi ette huomaa miten hyvä tyyppi MINÄ olen!?"  

Liian usein feministisessä, rasisminvastaisessa, transfobiaa tai homofobiaa kitkevässä toiminnassa törmää liittolaisiin, joille kaikkein tärkein syy liittolaisuudelle on saada tunnustusta sorron kohteilta.

Englanninkielisessä keskustelussa käytetään termiä "ally cookie", jolla viitataan juuri tähän oletukseen, että kun etuoikeutetussa asemassa oleva toimii sorretun ryhmän hyväksi, on sorrettu ryhmä velvollinen palkitsemaan tämän uljaan yksilön. 

Valitettavasti homma ei toimi niin. Ei voi olla niin, että toisten ihmisarvon tunnistamisesta ja tunnustamisesta jaetaan kunniamainintoja.

Hyvä liittolaisuus ei ole sitä, että teet asioita koska siten muut tietävät miten hieno ihminen olet. Hyvä liittolainen on hiljainen liittolainen siinä mielessä, ettei hän tee itsestään ja liittolaisuudestaan numeroa. Sen sijaan hän pitää ääntä asiasta.

Hyvä liittolainen seisoo bannerin kanssa sateessa, eikä jälkeen päin sano, että olisi oikeastaan voinut olla kotona juomassa teetä, koska eihän se miekkari koske hänen oikeuksiaan, mutta HÄN oli paikalla, koska HÄN välittää.

Hyvä liittolainen puhuu sorrosta, eikä seuraavassa lauseessa totea miten hyvä ihminen hän on, kun hän puhuu tästä sorrosta.Hyvä liittolainen ymmärtää, ettei hän pyöritä liikettä, eikä liike pyöri hänen ympärillään tai hänen armostaan. Liittolainen on liikkeen apulainen.

Miksi liittolaisuus sitten on niin vaikeaa? Tai miksi välillä tulee se fiilis, että tästä kaikesta pitäisi saada nyt joku mitali, tai edes se keksi?

Yksi sana: etuoikeus. Etuoikeus sokaisee. On helppo tuudittautua omaan poteroon, jossa muiden ongelmat eivät koska minua, koska minulla on näitä omiakin ongelmia.

Elämä on helppoa, kun omaa olemassaoloa ja tekemisiä ei tarvitse selittää tai perustella. Minun ei tarvitse perustella oikeuttani olla Suomessa. Minun ei tarvitse vastata jonkun lääkärin käsitystä naiseudesta, jotta passissani ja ajokortissani olisi sukupuolen kohdalla merkintä F, eli female, eli nainen.

Keksinsä leipokoon jokainen keksejä kaipaava itse. Kaupastakin saa ihan hyviä keksejä. Leipominen nimittäin vie aikaa itse taistelulta, jonka pitäisi olla se kaikkein tärkein asia. Kenenkään motivaatio sorron voittamiseen ei voi olla se, että se saa sinut näyttämään hyvältä tyypiltä.

p.s. Toki jokainen saa leipoa niin paljon kuin haluaa. Leipominen voi olla myös kivaa.

Sano EI väkisinhalaamiselle

Kirsi Piha on varmasti hyvää tahtova ihminen, mutta hänen kolumninsa Helsingin Sanomissa meni niin metsään, että rytinä kuului tänne asti.

Idea on tosi söpö. Halaillaan kaikki toisiamme, niin maailma olisi parempi paikka. Vaan kun ei.

Erityisesti minua inhotti se, että Piha käyttää termiä "väkisinhalaaminen", joka kuulostaa lähinnä pehmoiselta ja pörröiseltä väkisinmakaamisen pikkuserkulta.

Kun ajattelen termiä väkisinhalaaminen, tulee mieleeni lähinnä tilanteita, joissa joku iäkkäämpi setäihminen tai tuntematon humalainen on tullut liian lähelle, koska "pitäähän noin nättiä tyttöä vähän rutistaa".

Väkisinhalaamisen kulttuuria sitä paitsi harjoitetaan jo. Esimerkiksi lasten oletetaan olevan lähes aina avoimia aikuisten lääppimiselle. Ihanaa tukkaa on annettava silittää ja setää on pakko halata, vaikka setä haisee vähän hassulle ja puhuu outoja kun kukaan muu aikuinen ei ole kuuntelemassa. Ja sitten ihmetellään, kun lasten hyväksikäyttö jää niin helposti näkymättömiin.

Väkisin koskettamisen kulttuuri perustuu valtaan. Jollain toisella on valta koskettaa minua, rikkoa rajani. Niin ei pitäisi olla.

Väkisinhalaamisen sijaan uskon, että koskettaisimme toisiamme enemmän, jos oppisimme jo lapsesta lähtien kysymään ja kertomaan, saako toista koskettaa. Hyvä esimerkki on tuttavani, joka kysyy aina lapsiltaan, saako heitä halata. Joskus saa, joskus taas vastaus voi olla esimerkiksi "Ei, pierase ennemmin."

Väkisinhalaaminen ei opeta, että vain sinä voit päättää omasta fyysisestä koskemattomuudestasi. Väkisinhalaamisen opetus on täysin päinvastainen. Sen viesti on, sinun suostumuksellasi ei ole väliä. Sitä paitsi väkisin annettu halaus voi olla esimerkiksi kosketusyliherkälle ihmiselle painajaisten aihe.

Tähän loppuun liitän videon, joka mielestäni selittää hyvin miksi koskettamiselle on aina oltava suostumus.

Videon takana olevan blogin koko sisältöön en ota kantaa. Osa kirjoituksista on hyviä, osan kanssa olen eri mieltä.

Pelaako naiserityisyys patriarkaatin pussiin?

Kannatan kaikenlaista naiserityistä toimintaa silloin kun sille on luonteva paikka. Mielestäni esimerkiksi puolueiden naisjärjestöt ovat tärkeitä, samoin kuin sukupuolijärjestelmään kriittisesti suhtautuvat miesryhmät. Mielestäni molempien ryhmien toiminnalle olennaista on kuitenkin juuri kriittisyys sukupuolinormeja ja koko sukupuolijärjestelmää kohtaan. Tunnistan myös sen, ettei tämä toiminta ole täysin ongelmatonta.

Siksi mietinkin, pelaako esimerkiksi Naisasialiitto Unionin tiukkaa sukupuolisegregaatiota ajava sääntö, jonka mukaan järjestön jäseniä voivat olla vain naiset, patriarkaatin pussiin. En kuitenkaan tässä kirjoituksessa pohdi pelkästään Unionia, vaan koko feminististä liikettä.

Naiserityisyyttä perustellaan sillä, että miehet dominoivat toimintaa herruustekniikoiden ja etuoikeuden voimalla. Valitettavasti ajatus samalla tiivistää miehet yhtenäiseksi yksinkertaiseksi joukoksi, joka ei itse kärsi lainkaan patriarkaatin tai muiden sortavien järjestelmien toiminnasta, eikä myöskään ole kykenevä punnitsemaan ja muuttamaan omaa toimintaansa. Lisäksi naiserityisyys tukee käsitystä sukupuolen kaksijakoisuudesta ja liittää sukupuolen ainoastaan biologiaan, poissulkien kokemuksen sukupuolesta.

Juuri patriarkaatti valtarakenteena opettaa meille, että sukupuolilla on rooleja, joiden noudattaminen on tiukasti sidottua siihen, mitä jalkojemme välistä löytyy. Tämä ajattelu normittaa siihen, että miehet ovat dominoivia ja naisten on siis oltava alistuvia, ja niin edelleen.

Tunnen monenlaisia feministejä. Mielestäni onkin loukkaavaa, että liike, joka väittää taistelevansa tasa-arvon puolesta, ei suostu ottamaan riveihinsä koko liikkeen potentiaalia, vaan automaattisesti roolittaa ihmiset sukupuolen mukaan sortajiin ja sorrettuihin, samalla unohtaen, ettei sukupuolen kokemus ole joko-tai, ja heittää huomion sortavien rakenteiden intersektionaalisuudesta romukoppaan.

Väitän, että kukaan ei ole feministi syntyessään. Feminismiin kasvaa ja se kasvattaa. Itsekin koen oman feminismini kanssa olevani jatkuvasti matkalla. Opin jatkuvasti uutta, opin tunnistamaan omasta ja muiden käytöksestä malleja, jotka perustuvat etuoikeudella ratsastamiseen. Miksei samanlainen kehitys olisi mahdollista meissä kaikissa?

Erilainen, siksi arvokas, koko ikänsä!

Olen viime päivinä miettinyt kunnallisten palveluiden kykyä vastata sukupuolten moninaisuuteen ja kykyä tuottaa juuri yksittäisten kuntalaisten vaatimuksia vastaavaa palvelua.

Erityisesti kaikenlainen kunnan tarjoama hoiva mietityttää minua.

Päiväkodeissa ja kouluissa tunnutaan kasvattavan tyttöjä ja poikia. Ei lapsia. Pahimmassa tapauksessa lasten yksilöllisyys jyrätään oletetulla sukupuolella, esim. tytöt eivät saa ajaa potkumopoilla, koska ne nähdään poikien leluina.
Myös moni muu arkinen toiminta saattaa olla tiukasti jaoteltua.

Minne tässä rakennelmassa asettuu esim. poika, joka tahtoo leikkiä "tyttöjen leikkejä" tyttöjen kanssa, tai poika, joka tahtoo olla tyttö, eli myös ulkoisella olemuksellaan ilmentää muuta kuin omaa sukupuoltaan Osaavatko kasvattajat, niin kotona kuin muuallakin, vastata lapsen tarpeisiin? Ymmärtävätkö ja kannustavatko he lasta, vai saavatko he hänet tuntemaan itsensä vääräksi ja huonoksi?

Entä kun lapset kasvavat aikuisiksi. Millaista kohtelua sukupuolenkorjaushoitoja saava henkilö saa terveyskeskuksessa, kun hoidon kohteena ei olekaan sukupuoli, vaan muu ruumiillisuus? Entä sukupuolijärjestelmän määrittelyjen ulkopuolelle jättäytynyt henkilö?

Uskaltaako kumpikaan yllä mainituista liikkua öisin yksin ulkona, myös niillä alueilla, joissa katuvalot palavat vain osalla kaduista, tai eivät pala ollenkaan?

Aikuisuutta seuraa vanhuus, joka tuntuu vielä näitä aikaisempia vaiheita pelottavammalta. Kun valta omasta ruumiillisuudesta on täysin toisten käsissä, jaksavatko nämä toiset ymmärtää ja mahdollistaa omanlaista vanhuutta? Saako ikänsä mekkoja käyttänyt mies pitää mekkonsa vielä vanhainkodissa? Tuleeko queervanhuksesta toisten määrittelemänä mummo?

Niin sukupuolisen, kuin seksuaalisen moninaisuuden saralla kunnilla on paljon petrattavaa.

Olemme kaikki omina itseinämme arvokkaita ja ihania, ja ansaitsemme kunniltamme kunnallisia palveluita, joissa emme ole vain asiakkaita ja numerosarjoja tietokannoissa ja tilikirjoissa.