Ja ruvettiin suutelemmaan

Täällä Savon sydänmailla selvästi eletään jollain ihan ihmeellisellä pimeällä keskiajalla. Seksuaalivähemmistöihin kuuluvat eivät uskalla osoittaa rakkauttaan julkisilla paikoilla ilta-aikaan. Ja tämä johtuu siitä, että he pelkäävät, että heihin kohdistuu väkivaltaa.

Kun baarissa kunnon tumussa äsken tavannut parikymppinen hetero"pariskunta" vaihtaa sylkeä, ei siinä mitään, mutta jos JOTKUT VITUN HOMOT SAATANA alkaa nuolemaan keskellä lattiaa, niin johan siinä pitää jonkun tolkun heteron mennä väliin kertomaan, että "Hei, olen suvaitsematon apina näistä metsistä, enkä ymmärrä seksuaalista moninaisuutta yhteiskunnassamme."

Nyt tyypit ihan oikeasti. Se, että joku suutelee julkisella paikalla ei ole keneltäkään pois. Ei, ei edes sinulta.

Mietitäänpä hetki. Jos näkisit baarissa miehen ja naisen suutelemassa, menisitkö väliin? Olettaen, ettei kumpikaan heistä ole tämänhetkinen puolisosi, jonka kanssa olet sopinut, että teillä on yksiavioinen suhde.

Ok, et välttämättä menisi, ellei näytä siltä, että kohta tanssilattialla aletaan yrittämään yhteistä mukulaa.

No, millä oikeudella menisit keskeyttämään kaksi miestä, tai kaksi naista?

Häiritseekö sinua? Koetko hämmentäviä tunteita? Etkö vaan osaa suhtautua?

No, otapa huomioon seuraava asia:
Seksuaalinen ja sukupuolinen moninaisuus ovat kaikkia kulttuureja ja aikakausia koskeva ilmiö. Se, että ajat homot yöhön ei pyyhi heitä pois historiasta tai maailmankartalta, joten jätä se ihan suosiolla kokonaan väliin. Mene vaikka hetkeksi ulos.

Rakkaus on sallittua meille kaikille, samoin seksi. Suuteleminenkin on kivaa, varsinkin ihastuneena.
Suudelkaa. Mutta kysykää lupa ensin. Älkää sivustakatsojilta, vaan siltä, jota tahdotte suudella.

Antakaa meidän olla!

Kevät tulee ja kevään mukana myös lämpimät kelit. Ja kaikkihan tietävät mitä tästä seuraa.

Minihamekausi alkaa.

Itse rakastan minihameita ja -mekkoja, vaikka moni muotipoliisi ja kauneusihanteina tunnettuja valkaisuaineita silmiinsä kaatanut kriitikko onkin ollut sitä mieltä, että minihameet kuuluvat niille, joiden sääriä voi verrata harjanvarsiin tai pesismailoihin. Reitevänä saa aika helposti palautetta, jos kehtaa pukeutua niin kuin tahtoo.

Kukaan tuskin kuitenkaan kaipaa kaduilla kulkiessaan palautetta omasta olemuksestaan. Varsinkin kun sitä palautetta saa jo aivan riittävästi katujen varsien mainostauluilta ja vaateliikkeiden ikkunoiden mallinukeilta.

Huuteltu ja viheltely (ihan sama kuka sitä tekee) on aina loukkaavaa. En kaipaa kulkiessani ventovieraiden mielipiteitä itsestäni ja ruumiillisuudestani.

Se, että joku kaljalta haiseva lihavan rekkamiehen oloinen humalainen ukko huutaa minulle terassilta, että "Sulla on hyvä perse" ei ole mielestäni mikään kohteliaisuus. En minä näitä ihmisiä varten pukeudu kuten pukeudun.

En minä pukeudu tavallani ketään muuta, kuin itseäni varten. Usein puhutaan, että nuoret naiset pukeutumisellaan jotenkin "kerjäävät" huomiota. Entä jos me pukeudummekin ihan omaksi iloksemme, emme muiden silmän iloksi?

En tahdo olla ilo kenenkään ventovieraan silmälle, jos se silmä näkee minut vain objektina. Tiedän, etteivät miehet ole mitään pikkulapsia, jotka eivät osaa kontrolloida itseään ja siksi huutelevat mitä sattuu. Se, joka näin väittää, aliarvioi ja loukkaa pahasti kaikkia miehiä.

Tällä viikolla vietetään kansainvälistä katuhäirinnän vastaista viikkoa. Viikon hengessä joukko newyorkilaisia nuoria miehiä teki mahtavan "Shit men say to men who say shit to women on the street" videon, joka on mahtava osoitus siitä, että kaikki nuoret miehetkään eivät suodata huutelua.

Tämän kirjoituksen ideana ei ole syyllistää miehiä. Tähän voisi kirjoittaa jotain ironista siitä, miten monet ystäväni ovat miehiä ja oikeasti pidän miehistä, semmoseen "en ole rasisti, mutta" tyyliin. Päälimmäinen ideani on, että mielestäni kenelläkään ei tulisi olla oikeutta pilata toisen päivää omalla idiotismillaan. Eläkää ja antakaa toistenkin elää. Ja pukeutua.

Puhukaa siitä ja puhukaa lujaa

Suomessa on varmasti ahdisteltu työpaikalla useampaakin naista kuin Hilkka Ahdetta. Onhan Ahteen oma mieskin kiusannut aikanaan alaisiaan.

Omasta mielestäni häirinnän raja meneekin juuri siinä, että kohde tuntee itsensä loukatuksi, ei siinä, mitä häiritsijä mielestään teki joko ihan leikillään, vahingossa, tai häntä ymmärretään ihan väärin nyt tässä hei.

Ongelma onkin, että harva uskaltaa olla "hankala". Jos asioihin puuttuu ja avoimesti osoittaa, ettei hyväksy, on hankala nainen, huumorintajuton lehmä, tosikko, jne. Uskon, että myös häirintää kohdanneilla miehillä on hankalaa, eikä meillä muillakaan helppoa ole. Päinvastoin, ihan saatanan vaikeaa.

Itse olen ainakin todella huumorintajuton, kun puolituntematon setä laittaa käden vyötäisille ja likistää. Minulle kävi näin, nostin kamalan metakan ja sain kyllä anteeksipyyntöni. Tosin vasta monta tuntia jälkikäteen, humalaisella soperruksella höystettynä.

Olin hankala myös kun eräs opiskelukaveri aikanaan "leikillään" kouri minua takaapäin rappusissa. Järkytyin naispuolisten opiskelijatoveritteni reaktiosta oikeastaan enemmän kuin itse häirinnästä. "Miten sä et tommosta leikkiä ymmärrä? Otatpa sä nyt taas asiat tosissas."

Häirintä pilaa päivän, joskus viikonkin. Häirinnästä jää paha olo. Itselleni usein myös fyysinen kuvotus. Lisäksi tulee tunne, että olenko minä toisen silmissä niin arvoton, että minua saa vailla lupaani kosketella oman mielensä mukaan, eikä tarvitse edes pyytää anteeksi.

Mutta vaikka kuinka pelotellaan ja uhkaillaan, lahjotaan ja kiristetään, puhukaa. Älkää jääkö hiljaisina miettimään, teittekö jotain väärin, yllytittekö. Sillä tuskin yllytitte. Ja tämä neuvo koskee kaikkia häirintää kokeneita, sukupuolen kokemuksesta riippumatta.

Oikeus ei kuitenkaan tule aina helpolla. Joskus tosiaan saa otsaansa sen hankalan ihmisen leiman. Valitettavasti tätä käy varsinkin naisille miesvaltaisissa porukoissa. Ja jos porukasta ei löydy riittävästi tukijoita, voi helposti käydä juuri kuten Ahteelle, poikaporukka heittää ulos.

Siksi työpaikalla tapahtuvasta ahdistelusta onkin tärkeää puhua. Kukapa ei tahtoisi työpaikallaan tuntea olevansa turvallisessa ympäristössä.Eikä kukaan halua, että hänet nähdään sukupuolensa takia vain potentiaalisena ahdistelijana.

Solidaarisuus on tärkeää. Madeleine Albright sanoi, että helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan. Se on varmaan sen paikan vieressä, minne toisensa pulaan jättävät ihmiset, sukupuolesta riippumatta, joutuvat.

Kiusaaja saa valtaa omassa pienessä päässään syntyneestä harhasta, että hänen tekojaan ei kukaan vastusta, joten hän voi jatkaa. Vaikka käytännön tasa-arvoasioiden ajaminen vaikuttaa joskus David vs. Goljat-mittakaavan vääntämiseltä, on muistettava, että David kuitenkin voitti Goljatin.

Pysykää lujina. Ja puhukaa lujaa. Puhukaa paljon. Puhukaa kaikille. Tehkää näkymättömissä tapahtuvasta julkista. Te ansaitsette sen ja niin ansaitsee ahdistelijakin.