Kun ämpärissä on reikä

Haaga-Helian toimittajaopiskelijoiden verkkolehti Tuima.fi nosti kyseenalaisessa artikkelissaan esille Tatun, jonka todellisuutta moni epäilee, siis sitä, onko Tatu olemassa.

Jutussa on puurot ja vellit iloisesti sekaisin. Lisäksi on todennäköistä, että Tatun tukia kyllä leikataan TE-toimistojen kurssien skippaamisen takia, mutta toimittaja ei mainitse millään muotoa sitä, että Tatu voi vippailla rahaa sukulaisilta ja ystäviltä. Puhtaana käteen saatu käteinen ei näy tiliotteella.

Kansalaistoimintaa ja nuorisotyötä opiskelevana voin sanoa keskustelupalstoilla raivoaville, että Tatuja on tässä maassa niin paljon, että heistä saisi jutun jokaikinen lehti, verkkojulkaisu ja sisäinen tiedote, joita tästä maasta löytyy. Haastateltavia jäisi vielä ylikin.

Isoin ongelma ei edes oikeasti ole se, että Tatu saa rahaa käyttöönsä, vaan se, että Tatun teini-iässä alkaneeseen päihteidenkäyttöön ei olla puututtu, Tatu on päässyt luisumaan kaikkien turvaverkkojen ohi tilanteeseen, jossa työnteko ahdistaa ja pelaaminen on ainoa mielekäs puuha. Henkilö, jonka päivärytmi on mitä sattuu ja joka ei kykene itsenäiseen työhön, koska ahdistuu, ei mielestäni ole työkykyinen, vaan vaatii kuntoutusta.

 Tatu on ollut n. 13-vuotias joskus 2000-luvun alussa (olettaen, että hän on todella 26-vuotias vuonna 2013). Kaikki 1990-luvun lamassa tehdyt leikkaukset heijastuvat yhä hänen hyvinvointiinsa. Siitä me maksamme nyt, kun maksamme Tatulle toimeentulotukea ja työttömyyskorvauksia.
(Tässä kappaleessa oli julkaisuhetkellä paha matikkavirhe, koska kiire. Korjattu johdonmukaiseksi.)

En syyllistä syrjäytettyä. Tatu ei nimittäin ole kasvanut tyhjiössä. Tatun elämässä on hedelmöityksestä lähtien ollut aikuisia. Neuvola, päiväkodin henkilökunta, terkkarit, opettajat, nuorisotyöntekijät, vanhemmat, poliisi ja koko joukko muita.

Syrjäytyminen rakentuu palikoista, jotka alkavat kasaantua jo ennen kuin syrjäytyvä osaa kirjoittaa oman nimensä hoippuvilla tikkukirjaimilla neuvolan kehitystestissä. Ja näitä palikoita alkavat kasatat huojuvaksi torniksi lapsen elämässä olevat aikuiset.

Jokainen ennen neljän vuoden ikää väliin jäänyt neuvolakäynti kasvattaa syrjäytymisriskiä, samoin kaikki koulunkäynnin ongelmat, joista osa valitettavasti ohitetaan vielä nykyäänkin sillä, että "pojat on poikia ja kaikki nyt vaan ei sopeudu".
(Aiheesta on julkaistu tutkimus; Rintanen, H. 2001. Lasten ja nuorten syrjäytymisen taustatekijöitä pitkittäistutkimusten valossa.  Teoksessa S. Taskinen (toim.) “Huono ennuste” Mitä on lasten ja nuorten syrjäytyminen? Aiheita monistesarja 10 / 2001. Stakes. Helsinki)

Kun luen tuima.fi:n artikkelia, näen heti kohtia, joissa jutun Tatua olisi voitu auttaa. En myöskään ymmärrä, kuka olettaa koulutusta vailla olevan, vuosia työttömänä olleen nuoren ponnahtavan suoraan työelämään ja menestyvän. Tatu kaipaa rinnalla kulkijaa ja totuttelua rytmeihin. Halu muutokseen tuntuu löytyvän, mutta todella harva ihminen loppujen lopuksi tulee tukipalveluiden piiriin täysin vapaaehtoisesti. Aikuista ei voi tahdonvastaisesti patistaa kuin tiettyyn pisteeseen asti. Edes työkkäri tai sosiaalitoimi. Syrjäytymiseen ei ole olemassa tahdonvastaista hoitoa.

Se, että yhteiskunnasta syrjäytettyjä parjataan ja vaaditaan sosiaaliturvan poistamista, ei paranna asiaa. Raipparangaistuksella ei saada ahdistuvia "Tatuja" takaisin töihin, todennäköisemmin "Tatu" päätyy seikkailemaan jonnekin mielenterveyspalveluiden viidakkoon, ja sinnekin vain jos itse tahtoo hoitoa.

Sosiaaliturvan ongelmat ratkaistaan ehkäisevällä työllä. Koko keskustelu poistuisi, jos sosiaaliturvasta siirryttäisiin perustuloon, joka maksettaisiin meille kaikille ja sitä tarvitsemattomilta se poistuisi sitten verotuksen kautta. Mutta perustulo on toinen tarina, jossain toisessa blogauksessa.

Velallisen musertava huoli

Minulla on sekä, runkopatja, lipasto, tuoli, että velallisen musertava huoli, siitä huolimatta, että olen vuokralainen.

Minä olen opiskelija.

Käyn töissä ja mielestäni minun n. 20h/kk panokseni on tärkeä, sillä olen henkilökohtainen avustaja, monen mahdollistaja invalidille työnantajalleni.

Silti elintasoni on mitä on.

Opintotukea tulee se mitä tulee, siitä suurin osa menee vuokraan ja laskuihin. Sillä mitä yli jää + 100€ ja 150€ välillä pyörivällä kuukausipalkallani, yhteensä n. 270 - 310€ minun pitäisi ostaa kuukauden ruuat, elää sitä kuuluisaa opiskelijaelämää ja aina välillä uusintaa maallista omaisuuttani harkitusti. Puhumattakaan lääkkeistä ja muista menoista, joita syntyy välillä yllättäen. Pikavippiä otan vain vanhemmiltani ja sitäkin mielestäni suhteellisen harvoin ja pieninä summina.

No, menin sitten hetken tuskailun jälkeen ottamaan opintolainaa. Ja nyt en tiedä oliko se sittenkään paras mahdollinen idea.

Tietysti oma henk. koht. "opiskelijaelämäni" on edullisempaa kuin toisilla, en juo alkoholia tai tupakoi (streittari, daa!), mikä luo kai jonkinlaisia säästöjä.
Tosin vastapainoksi erinäiset ammattilaiset hakkaavat rahani pienellä neulalla ihoni alle loppuelämäkseni. Ja päätin alkaa ensimmäistä kertaa elämässäni sijoittaa astioihin. Arabian kipot on helvetin kalliita (mutta ihania).

Elämä on kallista. Käyn kyllä toisinaan opiskelijoiden leipäjonossa hakemassa täydennystä ruokakaappiini, ostan vaatteeni lähinnä kirpputoreilta ja alennusmyynneistä. Elokuvissa käyn todella harvoin ja teatterissakin vain työni puolesta, jolloin pääsen sisään ilmaiseksi. Festareille hankkiudun yleensä talkoolaiseksi, jotta en joudu maksamaan kalliita lippuja. Auto on tällä hetkellä telakalla lapsuudenkotini pihalla.

Silti tuntuu, että syön opintotukeni. Ongelma ei ole edes se, että veganismi olisi jotenkin erityisen kallista, vaan se, että kaikki ruoka on hintavaa, varsinkin jos tahtoo syödä monipuolisesti.

Puheet opintotuen muuttamisesta entistä lainapainotteisemmaksi kieltämättä ahdistavat. Jo nyt mietin, että mitä jos en työllistykään omalle alalleni, vaan jumitun erinäisiin hanttihommiin ja pätkätöihin?
En ole se suurin optimisti, vaikka yritän hokea itselleni, että kyllä elämä kantaa.

Tulen perheestä, jossa toisella vanhemmistani on talous kuralla lainanoton takia. Tuli 90-luvun lamaa, burn-outtia ja masennusta ja sillä tiellä ollaan, luottotietojen palautumista odotellessa...
Kieltämättä huolehdin, miten minulle käy? Onko minulla joku geneettinen herkkyys kusta raha-asiani? Tulenko kuitenkaan kiipeämään sille kuuluisalle "vihreämmälle oksalle", josta tämä vanhempi aina jaksaa korkeakouluopiskelijaa muistuttaa?

Millainen on minun vihreämpi oksani, jos hallitus nyt sahaa sen poikki altani uudistamalla opintotuen ihan päin helvettiä?

Tsiisus mikä krapula! / Tästä se lähtee!

Kukkaro täynnä kuitteja ja tiliote täynnä nostoja. Hauskaa oli, mutta kauhean krapulan moisesta touhusta saa...

Näin summaan eilisen shoppailureissuni muutamaan lauseeseen. Sinne meni joulurahat. Tilalle tuli housut, hameita, paitoja ja koruja.

Vaan ei tule vähään aikaan.

Kotiin kävellessäni sain idean. Kun porukka tekee kaikenlaisia Vegan Challengen ja tipattoman tammikuun tyylisiä lupauksia, niin mitä voi luvata päihteetön vegaani?

No, päihteetön vegaani pistää kolmeksi kuukaudeksi rahahanat pienemmälle. Tammi-, helmi-, ja maaliskuun tulen olemaan ostamatta mitään tavaraa. Ei kirjoja, ei vaatteita tai asusteita, ei meikkejä tai muuta kosmetiikkaa ym. kehonkohennetta, eikä mitään mitä en välttämättä tarvitse. Leikkurilta säästyvät ainoastaan ruoka, lääkkeet, elämykset (teatteri, konsertit jne.) ja välttämättömät taloustavarat, kuten wc-paperi ja pesupähkinät.

Mitä hyötyä tästä sitten on?

No. Olen aikamoinen Second hand Cinderella. Kiertelen vapaa-ajallani kirpputoreja ja ostelen halpoja rytkyjä ja kaikenlaisia vinkeitä asusteita paljon enemmän, kuin mitä todellisuudessa käytän. Näiden kolmen kuukauden tarkoitus onkin puhdistaa vaatekaappini kaikesta turhasta.

Enkä muutenkaan oikeasti tarvitse kaikkea omistamaani roipetta. Välipäivinä tapahtuneen muuton piti olla suursiivous omaisuuteeni, mutta aika paljon kaikenlaista turhaa sitä silti tulee pyörittäneensä nurkissaan.

Elämme planeetalla, joka hukkuu paskaan. Eikö paskasta voisi siis kieltäytyä, edes hetkeksi, ja yrittää elää kestävämmin. Me länkkärit ja muut uusrikkaat ostelemme ikuiseen köyhyyteen tuomittujen globaalin etelän asukkien meille kasaamia kulutushyödykkeitä samalla, kun joka vuosi käytämme planeetan rajalliset resurssit loppuun aikaisemmin ja aikaisemmin. Viime vuonna aloimme elää velaksi jo elokuussa. Miten käy vuonna 2013?

Lisäksi joulu on saatanasta. Ai miksikö? No, koska silloin tällaiset hömelöt ostelevat itselleen kaikenlaisia "joululahjoja". En viitsi edes kertoa mitä kaikkea ostin itselleni tämän ajatuksen varjolla, kun olisin voinut laittaa ainakin puolet "lahjoihin" käyttämästäni summasta hyväntekeväisyyteen tai tehdä sillä itse konkreettista hyvää (lue, mahdottomat määrät hyvää ruokaa) esimerkiksi ystävilleni.

Lisäksi, kun rahaa ei mene ainaiseen kirppareilla ja alennusmyynneissä ramppaamiseen, saattaisin saada kasaan jopa pieniä säästöjä, joilla voin sitten keväällä tehdä jotain kivaa, ottaa esimerkiksi uuden tatuoinnin tai lähteä reissuun. Tai sitten vaan syön kolme kuukautta tavallista paremmin...

Odotan innolla missä vaiheessa kiusaus ostaa, olla kuuliainen kuluttaja, iskee.

Rahan menoa ei voi estää

Näin ajattelin kun taapersin keskustasta kotiin pari tuntia sitten.

Ennen tätä päivää kävin kunnolla ulkona viimeksi maanantaina. Älkää käsittäkö väärin, en ole rasisti, mutta mielestäni siperialaiset pakkaskelit eivät sovi suomalaiseen yhteiskuntaan. Olen pieni vilukissa, joka on todella allerginen ulkoilulle, jos elohopea putoaa ohi -18C:n.

Eilen kuitenkin päätin, etten voi viettää kokeilukuukauteni ensimmäistä viikkoa kotona, vaan minun on uskaltauduttuva ulkomaailmaan testaamaan vakaumustani.
Eli eikun vaatetta niskaan ja kohti keskustaa. Ensimmäisenä marssin Siwaan, koska tarvitsen huomiseksi aamuksi kahvia ja leipää. Päädyin pikakahviin ja näkkileipään. Lisäksi mukaan tarttui nuudeleita, alennuksessa ollutta ananasmehua ja popcornia.

Siwasta suunnistin sitten torin yli Punnitse & Säästän ihmeelliseen maailmaan. Mielestäni ketjun voisi nimetä uudelleen Punnitse & Tuhlaa:ksi.

P&S:ssä minulla palaa aina rahaa. Tosin tällä kertaa kauppalaskua kasvatti pitkän harkinnan jälkeen vihdoin ostettu Blair's-kastike, jota olin monesti hypistellyt kyseisessä putiikissa asioidessani. Päätin myös palkita itseni ulos uskaltautumisesta Plamilin vegaanisella "maito"suklaalla. Talvesta selviytyminen vaatii tietysti myös parapähkinöitä ja inkiväärikuutioita. Onneksi suklaa on sen verran äkkimakeaa, ettei koko levyä voi syödä kerralla, kuten aikoinaan tein Fazerin sinisen kanssa.

Ja about näine ostoksineni sain sitten menemään ruokiin yhteensä lähemmäs 30€. Jos meno jatkuu samaa rataa, alan varmaan rustailla jotain pula-ajan keittokirjaa aika pian.

Odotan kauhulla mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kunnes pakkanen lauhtuu on turha edes haaveilla hedelmien ostamisesta. Autottoman hipin repussa kaikki hedelmät napsahtavat jäähän nopeammin kuin vihreä ehtii sanoa "Pekka Haavisto on ihana!". Onneksi pakastimessa on omenaa ja marjoja.

Toisaalta yhdessä asiassa olin oikeassa. Kapinahenkeni nousi tänään pintaan Siwan kasvismaitohyllyllä. 2,50€ soijamaidosta ja 2,09€ kauramaidosta on aika sylettävä hinta... Onneksi minulla on lähes hyllymetri erilaisia kasviskeittokirjoja. Voi siis hyvinkin olla, että avaudun tässä blogissa oman maidon valmistamisesta.

Jos jotain hyvää pitää keksiä tästä pakkasviikosta, jota olen viettänyt lähinnä kotona nukkuen, niin kerrottakoon, että sain tarjouksen lähellä tuotetuista luomuperunoista :) Luomuperunahan on aina iloinen asia, vai mitä?

Mehän ei ollakaan mittään...

Harvoin tulistun yhtä pahasti kuin downshiftaamisesta puhuttaessa. Vaikka kannatankin "vähemmän on enemmän" tyyppistä ajattelua ja uskon sen ehdottomasti olevan hyväksi sekä meille, että planeetalle, näen punaista kun keskiluokkaiset hipsterit vertailevat saavutuksiaan tässä jalossa lajissa. Enkä todellakaan kannata mitään ""ihan vitusti kaikkee ja nyt heti" ajattelua.

Olen itse työväenluokkaisesta perheestä. Synnyin sopivasti laman porteille 1990, eikä meillä ennen lamaakaan ollut rahaa mitenkään liikaa. Porukoilla oli lainaa, koska isäni synnyinkoti piti rempata nuorelleparille sopivaksi, eivätkä vanhempieni tulot olleet muutenkaan päätähuimaavat. Silti en nähnyt koskaan lapsuudessani nälkää, kuin korkeintaan televisiossa. Sain jouluna lahjoja ja uusia vaatteita tarpeen mukaan. Minulta ei puuttunut mitään, paitsi oma huone, mutta tästä en sinällään ole katkera. Opin, että yksityisyys on jokaisen oikeus ja sitä tulee kunnioittaa. En ala tähän nyt leperrellä miten materiaalinen puute korvattiin rakkaudella ja läheisyydellä, vaikkei se ihan paskapuhetta olekaan. En ehkä saanut kaikkea mankumaani, mutta sen sijaan kehitin vilkkaan mielikuvituksen ja seikkailin metsänreunassa kun porukat kyllästyivät piirrettyjen tuijottamiseeni.

Mikä minua sitten downshiftaamisessa ärsyttää?

1. Rikkaat larppaavat köyhyyttä.
Olen opiskelija, tiedän miltä kaurapuuro maistuu, koska sitä tulee välillä syötyä kun nuudelit ei enää maita. En ole muutenkaan elämäni aikana päässyt hyvän sisäfileen tai vasikanlihan makuun (ja nykyäänhän olen vegaani). Kun minulta loppuu rahat, saatan saada äidiltä rahaa laskuihin tai ruokaan, uusiin housuihin jos vanhat meinaavat hajota päälle. Isältäni en kehtaa pyytää, koska tiedän että hänellä on vielä tiukempaa kuin minulla. Jos soittaisin kummallekaan ja sanoisin tarvitsevani sata euroa, koska olen menossa lauantaina bailaamaan, löisivät molemmat luurin korvaan, tai ainakin nauraisivat hyvälle vitsille ja kehottaisivat menemään töihin.
Minua loukkaa, että epävarmaa elämäntilannettani pidetään jonain jännänä roolipelinä, josta voi koska tahansa irrottautua ja sanoa sitten muiden valittaessa osaansa, että "Kyl mä tiijän, oon kokeillu." Köyhyys ei ole "jännää", se on rakenteellista väkivaltaa. Monilapsisissa yksinhuoltajaperheissä ei downshiftata, siellä on oikeaa köyhyyttä, eivätkä nämä vanhemmat varmasti vertaile säästövinkkejään samassa hengessä, kuin "oravanpyörästä hypänneet" keskiluokkaiset kanssakansalaisensa. Tästä päästäänkin sujuvasti kohtaan kaksi.

2. Downshiftausta tunnutaan markkinoivan lähinnä naisille.
Sain idean tähän kirjoitukseen luettuani nettiHesarista Veera Luoma-ahon kolumnin, jossa hän pohtii downshiftaamista ja sen mahdollista karhunpalvelusta naisille. Downshiftaamisen markkinoiminen naisille ajatuksella "enemmän aikaa kodille ja perheelle" tukee vanhanaikaisia sukupuolirooleja ja pahimmillaan jäädyttää naisen urakehityksen samalla lisäten elättämisen painetta miehen niskassa. Jo nyt eniten töitä tekevät pienten lasten isät.
Elämme vuotta 2011, mutta yritysmaailmamme on edelleen hyvin miehinen maailma, jossa naiselle lankeaa usein hyvin smurfiinamainen rooli (eli sen sijaan, että sinut tunnetaan fiksuna, taiteellisena tai urheilullisena, on ominaisuutesi olla nainen) työyhteisössä, jossa sukupuolen tulisi olla sivuseikka.
Downshiftaaminen on tietysti muutakin kuin villitys, joksi Luoma-aho sen typistää, mutta ymmärrän hänen pointtinsa. Nykysuomessa vuonna 2011 naisten työsuhteita edelleen ketjutetaan ja röyhkeimmät työnantajat yrittävät purkaa raskaaksi tulleiden työsopimuksia, en itsekään näe vapaaehtoista sivuunjättäytymistä hurjana etuna.

Kenenkään en soisi itseään loppuun polttavan. Olen nähnyt sen seuraukset omassa lähipiirissäni. Suosittelen siis ehdottomasti, että hölläätte kravattejanne jos sellaisia käytätte, mutta omaan tahtiin kulkemisen tulisikin olla juuri oikeus, ei poikkeus. Tämän oikeuden mahdollistajana tulisi olla vahva hyvinvointivaltio, ei se, miten korkealle olet onnistunut istsesi yhteiskunnan tikkailla kiipimään, voidaksesi turvallisesti tulla alas pari askelmaa.