Kaksi poimijaa meni marjaan, toinen ei mahtunut

Suomalaisia tuntuu tänäkin kesänä korpeavan thaimaalaisten marjanpoimijoiden saapuminen maamme metsiin. Mustikoita ei saisi poimia kukaan muu, kuin syntyperäinen suomalainen, joka sitten kotona paistaa mustikoistaan isoäidin ohjeella piirakan. Tai pakastaa. Johan noita on kolmas pakastin täyttymässä, vanhimmat marjat on vuodelta -97.

Marjastajien pyhä viha thaipoimijoita kohtaan hautaa alleen jopa kysymyksen, miksi tänne kannattaa tuoda halpatyövoimaa poimimaan mustikoita ja kuka siitä hyötyy?

Suomalainen sikaturisti on kyllä tervetullut Thaimaahan ryyppäämään, öyhöttämään ja polttamaan nahkansa, mutta parituhatta thaipoimijaa saa koko maan kuohuksiin. 

Marjafirmat, kuten mikä tahansa yritys, tavoittelevat maksimaalista voittoa minimaalisilla investoinneilla.

Marjojen ostaja ei maksa poimijalle tuntipalkkaa, koska marjojen arvoa ei mitata työnä, vaan periaatteena on, että yksittäinen poimija myy yksityishenkilönä kaiken keräämänsä marjafirmalle. Ja firma voi tähän sitten asettaa oman kilo- tai litrahinta X:nsä, jolla se ostaa marjat, jotka sitten myy eteenpäin.

Mustikoiden (joista joka tapauksessa jää suurin osa metsiin) menettäminen on meille selvästi kamalampaa kuin metsissä rehottava ihmiskaupan piirteitä pursuava bisnes.

Thaipoimijat houkutellaan maaseudulta köyhistä kotikylistään lupauksilla suurista tienesteistä ja helposta rahasta. "Poimit vähän marjoja ja kesän jälkeen sullakin on yhtä hieno auto ja talo ku mulla."

Valitettavasti kun asia ei mene niin. Kesän jälkeen yksittäinen poimija saattaa olla pahasti velkaantunut välittäjälleen, sillä poimijan täytyy omasta työstään kustantaa myös matkansa Suomeen ja ylöspito täällä.

Pakko tähän loppuun hieman kiillottaa oman järjestön kilpeä. Vasemmistonuoret kampanjoi jo toista kesää thaipoimijoiden oikeuksien puolesta, vaatien heille mm. asiallista suomalaista tasoa vastaavaa palkkausta, parempia oloja täällä Suomessa ja että työnvälittäjien toimintaa aletaan valvoa.
Lisää kampanjasta täältä.

Mutta toiset tasa-arvoisempia kuin toiset

Paavo Arhinmäki aiheutti "kohun" ottamalla kampanjansa tukijaksi Teemu Mäen, jonka ainoa mainittava saavutus tuntuu olleen kissan tappaminen kuudessa sekunnissa kirveellä (sillä ei ole väliä, että kaveri on julkaissut kaksi runokirjaa ja on arvonimeltään kuvataiteen tohtori, sekä tehnyt videonsa lisäksi myös maalauksia, veistoksia, installaatioita, koreografioita ja musiikkia).

Mäki on tunnetusti kaikkien suomalaisten "eläinrakkaiden" ihmisten public enemy number one, jonka erottamista Voima-lehden kolumnistin postista vaaditaan noin jokaisen Voiman yleisöosastolla ainakin kerran. Onhan se nyt kamalaa, että joku kehtaa tappaa söpön pienen kissan, kissat kun ovat niin lutusia.

Älkää ymmärtäkö minua tahallanne väärin. Mielestäni Mäen Sex and Death on osoitus huonosta mausta. Paskaa taidetta on maailma pullollaan. En millään tavalla tue Mäen tekoja, saati hyväksy niitä.

En kuitenkaan jaksa suuttumatta katsella, kun nämä "eläinrakkaat" vuodesta toiseen pahoittavat mielensä samasta asiasta, kun eläimille tehdään tässä maassa paljon pahempia asioita jatkuvasti. Jos nämä kerran tapettua kissaa surevat "eläinrakkaat" lähtisivät samalla palolla esim. sikatilallisten tai turkistarhaajien kimppuun, olisi tässä maassa eläimillä paljon paremmat oltavat. Hitto, jos nämä "eläinrakkaat" kirjoittaisivat yhtä vihaisia kirjeitä jatkuvalla syötöllä FFS:lle (Finnish Fur Sales) ja Saarioiselle, olisiko koko eläintuotantoa?

Vihainen saa toisinaan olla, mutta tyhmä ei mielellään koskaan.

Se, että suree turhaan tapettua kissaa on hyvä alku, siitä on vain uskallettava mennä pidemmälle. Surtava kinkun takia tapettua sikaa ja maitoa tuottamattomana nuorena tapettua sonnivasikkaa.
Ja kun itkut on itketty on aika lähteä tositoimiin. Lopettaa lihansyönti, jätettävä maito ja munat kauppaan, vaihdettava eläinkokeettomiin tuotteisiin, vähitellen hankkiuduttava eroon muustakin eläinperäisestä.

Niin kauan kuin koemme myötätuntoa vain söpöinä pitämiämme eläimiä kohtaan ja syömme samalla toisia, olemme pahimman luokan kaksinaismoralisteja. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset tasa-arvoisempia kuin toiset.

Mehän ei ollakaan mittään...

Harvoin tulistun yhtä pahasti kuin downshiftaamisesta puhuttaessa. Vaikka kannatankin "vähemmän on enemmän" tyyppistä ajattelua ja uskon sen ehdottomasti olevan hyväksi sekä meille, että planeetalle, näen punaista kun keskiluokkaiset hipsterit vertailevat saavutuksiaan tässä jalossa lajissa. Enkä todellakaan kannata mitään ""ihan vitusti kaikkee ja nyt heti" ajattelua.

Olen itse työväenluokkaisesta perheestä. Synnyin sopivasti laman porteille 1990, eikä meillä ennen lamaakaan ollut rahaa mitenkään liikaa. Porukoilla oli lainaa, koska isäni synnyinkoti piti rempata nuorelleparille sopivaksi, eivätkä vanhempieni tulot olleet muutenkaan päätähuimaavat. Silti en nähnyt koskaan lapsuudessani nälkää, kuin korkeintaan televisiossa. Sain jouluna lahjoja ja uusia vaatteita tarpeen mukaan. Minulta ei puuttunut mitään, paitsi oma huone, mutta tästä en sinällään ole katkera. Opin, että yksityisyys on jokaisen oikeus ja sitä tulee kunnioittaa. En ala tähän nyt leperrellä miten materiaalinen puute korvattiin rakkaudella ja läheisyydellä, vaikkei se ihan paskapuhetta olekaan. En ehkä saanut kaikkea mankumaani, mutta sen sijaan kehitin vilkkaan mielikuvituksen ja seikkailin metsänreunassa kun porukat kyllästyivät piirrettyjen tuijottamiseeni.

Mikä minua sitten downshiftaamisessa ärsyttää?

1. Rikkaat larppaavat köyhyyttä.
Olen opiskelija, tiedän miltä kaurapuuro maistuu, koska sitä tulee välillä syötyä kun nuudelit ei enää maita. En ole muutenkaan elämäni aikana päässyt hyvän sisäfileen tai vasikanlihan makuun (ja nykyäänhän olen vegaani). Kun minulta loppuu rahat, saatan saada äidiltä rahaa laskuihin tai ruokaan, uusiin housuihin jos vanhat meinaavat hajota päälle. Isältäni en kehtaa pyytää, koska tiedän että hänellä on vielä tiukempaa kuin minulla. Jos soittaisin kummallekaan ja sanoisin tarvitsevani sata euroa, koska olen menossa lauantaina bailaamaan, löisivät molemmat luurin korvaan, tai ainakin nauraisivat hyvälle vitsille ja kehottaisivat menemään töihin.
Minua loukkaa, että epävarmaa elämäntilannettani pidetään jonain jännänä roolipelinä, josta voi koska tahansa irrottautua ja sanoa sitten muiden valittaessa osaansa, että "Kyl mä tiijän, oon kokeillu." Köyhyys ei ole "jännää", se on rakenteellista väkivaltaa. Monilapsisissa yksinhuoltajaperheissä ei downshiftata, siellä on oikeaa köyhyyttä, eivätkä nämä vanhemmat varmasti vertaile säästövinkkejään samassa hengessä, kuin "oravanpyörästä hypänneet" keskiluokkaiset kanssakansalaisensa. Tästä päästäänkin sujuvasti kohtaan kaksi.

2. Downshiftausta tunnutaan markkinoivan lähinnä naisille.
Sain idean tähän kirjoitukseen luettuani nettiHesarista Veera Luoma-ahon kolumnin, jossa hän pohtii downshiftaamista ja sen mahdollista karhunpalvelusta naisille. Downshiftaamisen markkinoiminen naisille ajatuksella "enemmän aikaa kodille ja perheelle" tukee vanhanaikaisia sukupuolirooleja ja pahimmillaan jäädyttää naisen urakehityksen samalla lisäten elättämisen painetta miehen niskassa. Jo nyt eniten töitä tekevät pienten lasten isät.
Elämme vuotta 2011, mutta yritysmaailmamme on edelleen hyvin miehinen maailma, jossa naiselle lankeaa usein hyvin smurfiinamainen rooli (eli sen sijaan, että sinut tunnetaan fiksuna, taiteellisena tai urheilullisena, on ominaisuutesi olla nainen) työyhteisössä, jossa sukupuolen tulisi olla sivuseikka.
Downshiftaaminen on tietysti muutakin kuin villitys, joksi Luoma-aho sen typistää, mutta ymmärrän hänen pointtinsa. Nykysuomessa vuonna 2011 naisten työsuhteita edelleen ketjutetaan ja röyhkeimmät työnantajat yrittävät purkaa raskaaksi tulleiden työsopimuksia, en itsekään näe vapaaehtoista sivuunjättäytymistä hurjana etuna.

Kenenkään en soisi itseään loppuun polttavan. Olen nähnyt sen seuraukset omassa lähipiirissäni. Suosittelen siis ehdottomasti, että hölläätte kravattejanne jos sellaisia käytätte, mutta omaan tahtiin kulkemisen tulisikin olla juuri oikeus, ei poikkeus. Tämän oikeuden mahdollistajana tulisi olla vahva hyvinvointivaltio, ei se, miten korkealle olet onnistunut istsesi yhteiskunnan tikkailla kiipimään, voidaksesi turvallisesti tulla alas pari askelmaa.