Mehän ei ollakaan mittään...

Harvoin tulistun yhtä pahasti kuin downshiftaamisesta puhuttaessa. Vaikka kannatankin "vähemmän on enemmän" tyyppistä ajattelua ja uskon sen ehdottomasti olevan hyväksi sekä meille, että planeetalle, näen punaista kun keskiluokkaiset hipsterit vertailevat saavutuksiaan tässä jalossa lajissa. Enkä todellakaan kannata mitään ""ihan vitusti kaikkee ja nyt heti" ajattelua.

Olen itse työväenluokkaisesta perheestä. Synnyin sopivasti laman porteille 1990, eikä meillä ennen lamaakaan ollut rahaa mitenkään liikaa. Porukoilla oli lainaa, koska isäni synnyinkoti piti rempata nuorelleparille sopivaksi, eivätkä vanhempieni tulot olleet muutenkaan päätähuimaavat. Silti en nähnyt koskaan lapsuudessani nälkää, kuin korkeintaan televisiossa. Sain jouluna lahjoja ja uusia vaatteita tarpeen mukaan. Minulta ei puuttunut mitään, paitsi oma huone, mutta tästä en sinällään ole katkera. Opin, että yksityisyys on jokaisen oikeus ja sitä tulee kunnioittaa. En ala tähän nyt leperrellä miten materiaalinen puute korvattiin rakkaudella ja läheisyydellä, vaikkei se ihan paskapuhetta olekaan. En ehkä saanut kaikkea mankumaani, mutta sen sijaan kehitin vilkkaan mielikuvituksen ja seikkailin metsänreunassa kun porukat kyllästyivät piirrettyjen tuijottamiseeni.

Mikä minua sitten downshiftaamisessa ärsyttää?

1. Rikkaat larppaavat köyhyyttä.
Olen opiskelija, tiedän miltä kaurapuuro maistuu, koska sitä tulee välillä syötyä kun nuudelit ei enää maita. En ole muutenkaan elämäni aikana päässyt hyvän sisäfileen tai vasikanlihan makuun (ja nykyäänhän olen vegaani). Kun minulta loppuu rahat, saatan saada äidiltä rahaa laskuihin tai ruokaan, uusiin housuihin jos vanhat meinaavat hajota päälle. Isältäni en kehtaa pyytää, koska tiedän että hänellä on vielä tiukempaa kuin minulla. Jos soittaisin kummallekaan ja sanoisin tarvitsevani sata euroa, koska olen menossa lauantaina bailaamaan, löisivät molemmat luurin korvaan, tai ainakin nauraisivat hyvälle vitsille ja kehottaisivat menemään töihin.
Minua loukkaa, että epävarmaa elämäntilannettani pidetään jonain jännänä roolipelinä, josta voi koska tahansa irrottautua ja sanoa sitten muiden valittaessa osaansa, että "Kyl mä tiijän, oon kokeillu." Köyhyys ei ole "jännää", se on rakenteellista väkivaltaa. Monilapsisissa yksinhuoltajaperheissä ei downshiftata, siellä on oikeaa köyhyyttä, eivätkä nämä vanhemmat varmasti vertaile säästövinkkejään samassa hengessä, kuin "oravanpyörästä hypänneet" keskiluokkaiset kanssakansalaisensa. Tästä päästäänkin sujuvasti kohtaan kaksi.

2. Downshiftausta tunnutaan markkinoivan lähinnä naisille.
Sain idean tähän kirjoitukseen luettuani nettiHesarista Veera Luoma-ahon kolumnin, jossa hän pohtii downshiftaamista ja sen mahdollista karhunpalvelusta naisille. Downshiftaamisen markkinoiminen naisille ajatuksella "enemmän aikaa kodille ja perheelle" tukee vanhanaikaisia sukupuolirooleja ja pahimmillaan jäädyttää naisen urakehityksen samalla lisäten elättämisen painetta miehen niskassa. Jo nyt eniten töitä tekevät pienten lasten isät.
Elämme vuotta 2011, mutta yritysmaailmamme on edelleen hyvin miehinen maailma, jossa naiselle lankeaa usein hyvin smurfiinamainen rooli (eli sen sijaan, että sinut tunnetaan fiksuna, taiteellisena tai urheilullisena, on ominaisuutesi olla nainen) työyhteisössä, jossa sukupuolen tulisi olla sivuseikka.
Downshiftaaminen on tietysti muutakin kuin villitys, joksi Luoma-aho sen typistää, mutta ymmärrän hänen pointtinsa. Nykysuomessa vuonna 2011 naisten työsuhteita edelleen ketjutetaan ja röyhkeimmät työnantajat yrittävät purkaa raskaaksi tulleiden työsopimuksia, en itsekään näe vapaaehtoista sivuunjättäytymistä hurjana etuna.

Kenenkään en soisi itseään loppuun polttavan. Olen nähnyt sen seuraukset omassa lähipiirissäni. Suosittelen siis ehdottomasti, että hölläätte kravattejanne jos sellaisia käytätte, mutta omaan tahtiin kulkemisen tulisikin olla juuri oikeus, ei poikkeus. Tämän oikeuden mahdollistajana tulisi olla vahva hyvinvointivaltio, ei se, miten korkealle olet onnistunut istsesi yhteiskunnan tikkailla kiipimään, voidaksesi turvallisesti tulla alas pari askelmaa.

Kirjoitus tisseistä

Minulla on rinnat, tosin omaan makuuni liian pienet. Näytän lähinnä ylipainoiselta koulupojalta, paitsi että omani eivät roiku, sillä rasvaa on (ihan varmasti) vähemmän kuin rasvattomassa maidossa. Kutsun niitä elintasotisseiksi, sillä köyhällä ei ole varaa isompiin. Tosin tähän eräs ystäväni totesi, että pienet rinnat ovat myös ekologiset.

Voin myöntää ihan ääneen, ja omalla naamalla netissä, että olin pettynyt, kun en yläasteikäisenä saanutkaan kivoja bosia, kuten suurin osa oman ikäluokkani tytöistä. Olen edelleen aikalailla samaa mallia kuin yläasteikäisenä, eli teinitermeillä lauta. Veikkaan, etten tästä mallista myöskään tule pääsemään, sillä lapsia en aio hankkia, ainakaan niillä keinoilla, jotka pakottavat koko kehon käymään läpi hurjan määrän muutoksia, enkä myöskään aio ottaa silikoneja.

En sinällään koe olevani sen vähempää nainen, kuin kukaan muukaan itsensä naiseksi määrittelevä. Ei tissit naista tee.
Mangun varmaan tästä aiheesta samalla oikeudella kuin Henry Laasanen ja muu miessakki valittaa saamattomuudestaan. Tosin en usko, että kenenkään miehen tehtävä olisi kehua tissejäni, koska he ovat miehiä ja minulla on tissit, kuten ei pitäisi Laasasenkaan odottaa kaikkien naisien antavan, koska nämä ovat naisia. (Tiedän saavani tästä kamalat kasat hatemailia)

Mutta miten ekologisista elintasotisseistä tehdään ylpeydenaihe? Enhän ainakaan joudu kärsimään selkävaivoista niiden takia, miehet eivät tuijottele kaula-aukostani sisään ja mahdolliset kystat ja kasvaimet erottaa helposti, sillä massaa on vähän. Silti on hankalaa olla tyytyväinen, vaikka en varsinaisesti ahdistukaan pornoutuneesta median kuvakielestä.

Pinta kuuluu pornoon, ei politiikkaan (kiitos Ilkka tästä riimistä) enkä muutenkaan usko, että onni on suurempi kuppikoko, mutta onhan tämä hauska ikuisuusaihe. Ehkä tästä saa joskus vielä lisää tekstiä aikaiseksi.