torstai 5. tammikuuta 2012

Mutta toiset tasa-arvoisempia kuin toiset

Paavo Arhinmäki aiheutti "kohun" ottamalla kampanjansa tukijaksi Teemu Mäen, jonka ainoa mainittava saavutus tuntuu olleen kissan tappaminen kuudessa sekunnissa kirveellä (sillä ei ole väliä, että kaveri on julkaissut kaksi runokirjaa ja on arvonimeltään kuvataiteen tohtori, sekä tehnyt videonsa lisäksi myös maalauksia, veistoksia, installaatioita, koreografioita ja musiikkia).

Mäki on tunnetusti kaikkien suomalaisten "eläinrakkaiden" ihmisten public enemy number one, jonka erottamista Voima-lehden kolumnistin postista vaaditaan noin jokaisen Voiman yleisöosastolla ainakin kerran. Onhan se nyt kamalaa, että joku kehtaa tappaa söpön pienen kissan, kissat kun ovat niin lutusia.

Älkää ymmärtäkö minua tahallanne väärin. Mielestäni Mäen Sex and Death on osoitus huonosta mausta. Paskaa taidetta on maailma pullollaan. En millään tavalla tue Mäen tekoja, saati hyväksy niitä.

En kuitenkaan jaksa suuttumatta katsella, kun nämä "eläinrakkaat" vuodesta toiseen pahoittavat mielensä samasta asiasta, kun eläimille tehdään tässä maassa paljon pahempia asioita jatkuvasti. Jos nämä kerran tapettua kissaa surevat "eläinrakkaat" lähtisivät samalla palolla esim. sikatilallisten tai turkistarhaajien kimppuun, olisi tässä maassa eläimillä paljon paremmat oltavat. Hitto, jos nämä "eläinrakkaat" kirjoittaisivat yhtä vihaisia kirjeitä jatkuvalla syötöllä FFS:lle (Finnish Fur Sales) ja Saarioiselle, olisiko koko eläintuotantoa?

Vihainen saa toisinaan olla, mutta tyhmä ei mielellään koskaan.

Se, että suree turhaan tapettua kissaa on hyvä alku, siitä on vain uskallettava mennä pidemmälle. Surtava kinkun takia tapettua sikaa ja maitoa tuottamattomana nuorena tapettua sonnivasikkaa.
Ja kun itkut on itketty on aika lähteä tositoimiin. Lopettaa lihansyönti, jätettävä maito ja munat kauppaan, vaihdettava eläinkokeettomiin tuotteisiin, vähitellen hankkiuduttava eroon muustakin eläinperäisestä.

Niin kauan kuin koemme myötätuntoa vain söpöinä pitämiämme eläimiä kohtaan ja syömme samalla toisia, olemme pahimman luokan kaksinaismoralisteja. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset tasa-arvoisempia kuin toiset.

tiistai 3. tammikuuta 2012

Käsitemereen hukkuneille

Facebookissa on viime aikoina jaettu paljon kesällä julkaistua uutista kotimaahansa palautetuista turvapaikkaa Suomesta hakeneista kidutuksen uhreista. Suomi siis rikkoo YK:n kidutuksen vastaista sopimusta. Täysin tietoisesti.

Kun itse jaoin kyseisen uutisen seinälleni kiinnitin huomiota uutisen otsikointiin "Kymmeniä kidutettuja turvapaikanhakijoita käännytetään Suomesta".

Kidutusta kokenut henkilö ulkoistetaan ja toiseutetaan termillä turvapaikanhakija. Suomi käännyttää kidutusta kohdanneita ihmisiä. Ja kuten jutussa haastateltu lääkäri toteaa, ei kidutus ole aina vain fyysistä tai seksuaalista, vaan myös psyykkistä.
En aio kuitenkaan nyt keskittyä vain kotimaassaan kidutettuihin karkoitettuihin, vaan laajemmin koko keskusteluun ja kielenkäyttöön, jota siirtolaisuutta ja pakolaisuutta käsitellessä käydään.

Ihminen on helppo ulkoistaa omasta kokemusmaailmasta erilaisilla määritelmillä. Sama määrittely myös hämärtää rajoja. Puhutaan maahanmuuttajista homogeenisenä ryhmänä, jossa Suomeen avioliiton kautta tulleet ovat samassa ryhmässä kiintiöpakolaisina saapuneiden ja työpaikan Suomesta saaneiden ulkomaalaisten kanssa. Usein tähän sotketaan vielä sekaan Suomessa syntyneet siirtolaisten lapset, jotka ovat Suomen kansalaisia, sillä kansalaisuuden saa syntymällä Suomeen. Kaikille näille ihmisille on yhteiset ja erinäiset leimansa.

Myös sillä, mistä olet, on väliä. Kun eurooppalainen nuori lähtee muutamaksi kuukaudeksi palloilemaan päämäärättömästi pikkurahalla Aasiaan tai Afrikkaan, hän kansainvälistyy. Kun afrikkalainen tai aasialainen nuori palloilee päämäärättömästi pikkurahalla pitkin Eurooppaa, hän on ongelma.

Kaikista tärkein "leima" tässä keskustelussa on kuitenkin ihminen, osoitus lajikumppanuudesta. Vaikka edelleenkin joillekin tuntuu tekevän tiukkaa myöntää, että niin suomalaiset, kuin somalialaisetkin olemme kaikki samaa yhteistä lajia.

On kivuttomampaa puhua hukkuneista pakolaisista, kuin hukkuneista ihmisistä. Kun kesällä joku humalainen kalastaja putoaa veneestä ja painuu pohjaan, uutisoidaan ihmisen hukkuneen (tai humalaisen tai kalastajan). Kun kymmeniä tai jopa satoja hukkuu Välimerelle, hukkuu venepakolaisia. Ainakin otsikoissa.

Ehkä koko siirtolaiskeskustelu olisi inhimillisempää, jos puhuisimme leimojemme sijaan toisistamme ihmisinä?