Ei se urheilusuoritus, mutta ne pakarat!

En seuraa urheilua, mutta joskus urheilu onnistuu tunkeutumaan minunkin epäurheilulliseen ulottuvuuteeni. Yleensä kiinnostukseni herää, kun aletaan puhua naisista ja urheilusta tavoilla, joilla ei ole mitään tekemistä itse urheilusuoritusten kanssa.

Yhyy, maailman nopeimmat naiset eivät ole tiukkavartaloisia!

Kuka nyt enää jaksaa kiinnostua pikajuoksusta, kun siellä kirmaa vain yhdysvaltalaisia ja jamaikalaisia läskiperseitä hampurilaiset mielessä!?

Toimittaja Juha Jaakkonen sivuuttaa itse urheilusuoritukset täysin keskittymällä ainoastaan juoksijoiden ulkonäköön. Koko jutussa on kaksi kuvituskuvaa (jos taulukkoa ei lasketa), joista toinen on lähikuva yhdysvaltalaisjuoksija Carmelita Jeterin pakaroista. Kaiken huipuksi juttu on otsikoitu "He voisivat olla vielä parempia".

Anteeksi nyt, mutta mitä hemsveettiä! Jutussa haastatellaan suomalaista valmentajaa, jonka valmennettavaa ei nähty koko satasen finaalissa. Valmentaja toteaa, että finaalissa juoksevien naisten ruokavalio tuskin on kovin tiukka, koska heillä on kehoissaan "ylimääräistä". Ja tosiaan, toistan, Petteri Jousteen valmentama Hanna-Maari Latvala ei juossut satasen finaalissa. Tosin ainakin hän syö varmasti paljon paremmin ja terveellisemmin kuin finalistit, onhan rasvaprosenttikin alle 15.

Nyt hei joku järki käteen!

Ihmiskeho on siitä ihana ja ihmeellinen, että niitä on monenlaisia. Lihas ja rasvakudos asettuvat jokaisessa kehossa eri tavalla. Tämän luulisi pitkän linjan valmentajankin ymmärtävän. Vai käytetäänkö Suomessa valmennusmetodia, joka edellyttää valmennettavalta tiettyyn muotoon mahtumista?

Koskahan urheilujournalismissa päästään rasismista ja seksismistä todelliseen urheilusuorituksista uutisointiin?




Jutussa on käytetty lähteenä FFFifi:n Fitness führer-blogia lily.fi:stä.

Nyt kun rakastat itseäsi, älä vihaa muita

Netti on puolillaan "Ainakaan en ole pakkasen raiskaama pulkannaru"-tyyppisiä kuvatauluja (vai millä nimellä niitä nyt kuuluisi kutsua?) ja muuta sosiaalisessa mediassa jaettavaksi tarkoitettua sisältöä, jossa hoikkia ja tukevia naisia asemoidaan toisiaan vastaan kaikin keinoin.

Äkkiä onkin olemassa SE YKSI AINOA OIKEA tapa olla nainen.

Rakkaat ihmiset, lopettakaa!

Tiedän kyllä itse reitevänä ja muutenkin muotteihin sopimattomana, millaista on katsella kuvastoja ja näyteikkunoita, joiden vaatteet eivät mahdu tai istu, mutta se ei oikeuta keskinäiseen vihanpitoon.

Lihavuudelle ja laihuudelle on muitakin selityksiä, kuin holtiton ruokailu tai himokuntoilu. Kaikilla alipainoiselta vaikuttavilla ei ole anoreksiaa, eivätkä kaikki pyöreät naiset lohduta itseään iltaisin sipsipusseilla ja suklaakakulla. Tämän tietävät kaikki, mutta näemmä sitä pitää silti edelleen hokea!

Ihmiskehoja on yhtä erilaisia, kuin on erilaisia ihmisiä.

Häpäisykulttuuri, jossa nostamme itseämme tai mielestämme hyväksyttäviä vartaloita toisten yläpuolelle, on pahinta sisäistä sodankäyntiä, jota erityisesti naiset (mutta myös muut ryhmät) voivat keskenään käydä. Sen sijaan, että muuttaisimme rakenteita, jotka aiheuttavat meissä pahoinvointia ja alemmuudentunnetta, vahvistamme niitä rakentamalla uusia ympärillemme.

Erityisesti tämä arvostelu nousee esille kesällä. Meitä mm. kehotetaan pukeutumaan kehotyyppimme mukaan, ei sen kehon mukaan, jonka toivomme omaavamme.
Kehotan kaikkia haistattamaan pitkät moiselle. Parhaan rantakropan saa viemällä kroppansa rannalle ja nauttimalla olostaan, oltiin sitten pikku-pikku bikineissä, kokouimapuvussa tai vaikka toppahaalarissa.

Tietysti on tärkeää olla terve, mutta fyysinen terveys vaatii myös psyykkistä terveyttä. Terveys on tasapainoa, tyytyväisyyttä siihen mitä on.


Olkaa tyytyväisiä olemukseenne, sillä olette ihania!

Syömisen synnintuskat

Ihmisillä on joku kumma harhainen käsitys, että minulla olisi jotenkin poikkeuksellisen hyvä itsetunto. Tämä saattaa johtua siitä, että olen äänekäs, tilaa itselleni ja asioilleni ottava tyyppi, joka tekee ulkonäöllisesti poikkeuksellisia ratkaisuja, koska ne tuntuvat mukavilta ja omilta.

Tämä ei kuitenkaan pidä ihan täysin paikkaansa.

Monien tekijöiden summana olen kunnon kapitalismissa elävän naisen tapoihin kuuluvasti oppinut vihaamaan itseäni ja ruumiillisuuttani. Tehtäköön tässä vaiheessa selväksi, että en oksenna ruokaani tai mitenkään vahingoita itseäni fyysisesti. Henkisesti kyllä ja se onkin paljon pahempaa väkivaltaa.

Välillä tämä inho kulminoituu veren maku suussa suoritettuun urheiluun ja syöminen tuntuu pahemmalta synniltä kuin pikkulasten veressä kylpeminen. Kaikki sen takia, että takerrun johonkin kuvitteelliseen haaveminään, kuin hukkuva mehukattipulloon. Luulen, että kyllä se kannattelee.

Vaikka eihän se niin mene. Ainakaan jos haaveilee kropasta, jota varten pitäisi todennäköisesti poistattaa pari kylkiluuta, hioa lähes kaikkia jäljelle jääviä luita pienemmiksi, venyttää sääriluita ja tehdä ties mitä kamaluuksia omalle keholleen.

Vaikka olenhan minä kauniskin, kuulemma. Itse sitä ei aina nää, mutta näin on joskus joku sanonut. Kiitokset heille.

Suosittelen kaikille lämpimästi Margaret Cho:n stand-uppeja, joissa hän kertoo omasta rankasta menneisyydestään. Cho sairastui syömishäiriöön viihdemaailman luomien paineiden takia. Hänelle sanottiin, ettei hän voi työskennellä, ellei laihduta ja muutu. Syömishäiriöitä seurasivat päihteet, totaalinen romahdus ja lopulta paraneminen.

Chon jutut naurattavat osittain juuri siksi, että ne ovat kaikessa kipeydessään totta ja jotkut huomiot sopivat myös katsojan omiin henkilökohtaisiin kokemuksiin.

Toisaalta näitä tarinoita kuunnellessaan saa valtavasti voimaa. Viimeksi kun kuun alussa kirosin itseäni ja itkin mekon puutetta koulutusohjelmani Alumnigaalaan, katsoin kolme settiä läpi, marssin kaapilleni, otin yhden vanhan mekon esille ja rakastuin siihen tyyppiin, jonka näin peilistä kyseinen mekko päällään.
Tästä sitten hurjaannuin ja menin seuraavana päivänä ostamaan uuden mekon. Tätä ennen olin viikkoja kiertänyt kaikki mahdolliset puljut läpi ja vihannut itseäni ja mekkoja, jotka eivät selvästikään olleet kropalleni suunniteltuja.

Chota kuunnellessa opin erään tärkeän asian radikaalista itsensä rakastamisesta. Asioita pitää tehdä siksi, että ne tuntuvat hyviltä, ei siksi, että ne näyttävät ulospäin hyvältä. Tavallaan sen on tiennyt aina, mutta näitä ajatuksia pyöritellessään se konkretisoituu.
Sisäistäminen onkin sitten pidempi polku.

Jokainen saa tietysti olla juuri sellainen kuin on, mutta olemuksen tulee lähteä omasta haluamisesta, ei ulkoisten paineiden luomasta pakosta.

Itse yritän vastaisuudessa noudattaa Ruotsista ostamani pinssin filosofiaa, Riots, not diets!

Kajaalilla kohti kapinaa

Tänään oli kuulemma joku meikitön päivä.

Vihaan näitä yhden päivän kevytaktivismitempauksia. Anteeksi nyt kaikille, jotka luulitte johonkin vaikuttavanne tänään.

Ymmärrän, että ulkonäköpaineet ovat perseestä. Itsekin feministinä vastustan niitä. En silti nää, miten se, että joku vihertävä nuori nainen jättää meikkaamatta, muuttaa maata tai maailmaa.
Jätetään iholle ja ihon alle kertyvistä kemikaaleista puhuminen muille ja pysytään tässä asian feministisessä puolessa.

Ruumiillisuuden hallinnoiminen on meille kaikille tärkeää. Tahdomme itse päättää miltä näytämme. Teemme tämän muokkaamalla ruumiillisuuttamme. Pukeudumme tai jätämme pukeutumatta, lävistämme itseämme, tatuoimme ihoamme, värjäämme hiuksiamme (ja joskus myös muuta karvoitustamme), vaihdamme silmiemme väriä piilolinsseillä, käytämme hajusteita, meikkaamme, jne. jne.

Kaikissa piireissä nämä asiat eivät kuitenkaan ole itsestäänselviä. Osa suvustani kuuluu lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Näin vanhemmiten on mielenkiintoista miettiä lapsuuden leikkejä sukulaislasten kanssa, kun oman hahmon rakentaminen meni heillä näin: "Tää ei ois uskossa, ni tää ois värjänny hiukset. Tällä ois punaset hiukset. Ja raitoja! Ja tää meikkais tosi paljon!"

Uskallan väittää elämäni aikana nähneeni riittävästi lestadiolaisia, lähinnä vanhoillislestadiolaisia, tietääkseni mistä puhun. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole haukkua koko liikettä, vaikken sitä suoraan sanottuna ymmärräkään. Itse kun en ole minkään valtakunnan uskossa.

Puuttumatta muihin yhteisön epäkohtiin, on sanomattakin selvää, että meikkaaminen voi olla nuorille lestadiolasnaisille kapinaa vanhojen miesten auktoriteettia korostavaa järjestelmää vastaan. Meikkaaville lestadiolaispojille tahtoisin ojentaa kunniamerkin. Sukupuolinormien rikkominen kun tuntuu olevan liikkeen sisällä joskus pelottavan hankalaa.

Ja mitä meihin muihin tulee, niin ei meikata tarvitse ainoastaan ollakseen viehättävä jonkun silmissä. Meikattuna kun voi näyttää muultakin kuin Miss Suomelta, tai Johanna Tukiaiselta. Itse näytän meikattuna Siniltä. Näytän myös ilman meikkiä Siniltä.

On tärkeää keskustella siitä, kuka asettaa rajat sille, mikä on hyväksyttävää, mikä kaunista, mikä oikein. Onko meikkaamisen normi se, mitä Demi neuvoo nuorille tytöille? Tai mitä Trendi kertoo kaikkien sivelevän luomilleen tänä syksynä? Paljonko normia saa taivuttaa? Onko ripset pakko taivuttaa?

On helppoa kertoa toisille, mikä on oikea tapa toimia. Toisten mielestä ilman meikkiä rupsahtaa, toiset taas ovat sitä mieltä, että meikittä on paras.

Meikkaamisesta puhuminen tuntuu valitettavan usein menevän oman erinomaisuuden kehumiseksi ja muiden rahvaanomaisuuden osoitteluksi. Suoraan sanottuna elitismiksi.
Ja elitismiä en feminismiini tahdo.