Liittolainen tahtoo keksin!

"Minä en voi olla rasisti, minulla on x mustaa kaveria!"

"Paras kaverini on homo. Minulla ei siis voi olla ennakkoluuloja."

"Mutta minä en ole rasisti/homofoobikko/transfobinen nilkki/sovinisti, miksi ette huomaa miten hyvä tyyppi MINÄ olen!?"  

Liian usein feministisessä, rasisminvastaisessa, transfobiaa tai homofobiaa kitkevässä toiminnassa törmää liittolaisiin, joille kaikkein tärkein syy liittolaisuudelle on saada tunnustusta sorron kohteilta.

Englanninkielisessä keskustelussa käytetään termiä "ally cookie", jolla viitataan juuri tähän oletukseen, että kun etuoikeutetussa asemassa oleva toimii sorretun ryhmän hyväksi, on sorrettu ryhmä velvollinen palkitsemaan tämän uljaan yksilön. 

Valitettavasti homma ei toimi niin. Ei voi olla niin, että toisten ihmisarvon tunnistamisesta ja tunnustamisesta jaetaan kunniamainintoja.

Hyvä liittolaisuus ei ole sitä, että teet asioita koska siten muut tietävät miten hieno ihminen olet. Hyvä liittolainen on hiljainen liittolainen siinä mielessä, ettei hän tee itsestään ja liittolaisuudestaan numeroa. Sen sijaan hän pitää ääntä asiasta.

Hyvä liittolainen seisoo bannerin kanssa sateessa, eikä jälkeen päin sano, että olisi oikeastaan voinut olla kotona juomassa teetä, koska eihän se miekkari koske hänen oikeuksiaan, mutta HÄN oli paikalla, koska HÄN välittää.

Hyvä liittolainen puhuu sorrosta, eikä seuraavassa lauseessa totea miten hyvä ihminen hän on, kun hän puhuu tästä sorrosta.Hyvä liittolainen ymmärtää, ettei hän pyöritä liikettä, eikä liike pyöri hänen ympärillään tai hänen armostaan. Liittolainen on liikkeen apulainen.

Miksi liittolaisuus sitten on niin vaikeaa? Tai miksi välillä tulee se fiilis, että tästä kaikesta pitäisi saada nyt joku mitali, tai edes se keksi?

Yksi sana: etuoikeus. Etuoikeus sokaisee. On helppo tuudittautua omaan poteroon, jossa muiden ongelmat eivät koska minua, koska minulla on näitä omiakin ongelmia.

Elämä on helppoa, kun omaa olemassaoloa ja tekemisiä ei tarvitse selittää tai perustella. Minun ei tarvitse perustella oikeuttani olla Suomessa. Minun ei tarvitse vastata jonkun lääkärin käsitystä naiseudesta, jotta passissani ja ajokortissani olisi sukupuolen kohdalla merkintä F, eli female, eli nainen.

Keksinsä leipokoon jokainen keksejä kaipaava itse. Kaupastakin saa ihan hyviä keksejä. Leipominen nimittäin vie aikaa itse taistelulta, jonka pitäisi olla se kaikkein tärkein asia. Kenenkään motivaatio sorron voittamiseen ei voi olla se, että se saa sinut näyttämään hyvältä tyypiltä.

p.s. Toki jokainen saa leipoa niin paljon kuin haluaa. Leipominen voi olla myös kivaa.

Vihainen = ärsyttävä = väärässä -kö?

Näkymättömään heteronormiin ei saa puuttua, tai on auttamattoman tiukkapipoinen ulisija. Kiitos tiedosta.

Ystäväni summasi kuitenkin asian hyvin Facebook-statuksessaan. "Kun kukaan ei vääryyksiin puutu, kukaan ei suutu mut myöskään mikään koskaan muutu."

Ongelmahan on se, että monilla ihmisillä on vakaa oletus siitä, että kaikki ovat heteroita, kunnes toisin todistetaan. Naisen puoliso on mies ja pojat hakee nättejä tyttöjä nyt tanssimaan hei!

Mutta entä kun tytöt tahtovatkin hakea tanssimaan? Ja aina eivät edes pääse, olen mm. kuullut lukioista, joissa seurusteleva homopari ei saanut tanssia vanhojen tansseja keskenään, koska joku saattaisi suuttua. Meininki, linnan juhlat all over again... Mutta takaisin aiheeseen.

Kun joutuu koko ajan selittämään, että oma puoliso onkin samaa sukupuolta, tai seuraamaan tätä selittelyä vierestä, ymmärtää, miksi kevyenä heittona tarkoitettu tanssiinhakukehotus voi tuntua loukkaukselta.
Kun on jatkuvasti marginaalissa, aina poikkeus, ulos suljettu, erikoinen, vähän outo mutta menköön, tulee tahdottua outoja asioita, kuten tasavertaista kohtelua.

Meillä kaikilla on joissain tilanteissa etuoikeuksia ja valta-asemia. Fyysisesti kykenevä valkoinen heteromies (esimerkkitapaus, valitettavasti useammin sääntö kuin poikkeus) vaan pääsee unohtamaan tämän joskus. Se, että siitä muistutetaan ei ole vittuilua, vaan kehotus ottaa myös muut huomioon.

Näin Helsinki Pride-viikolla tuntuu asialliselta, että aiheesta keskustellaan. Jokaisella on oikeus olla olemassa ja hakea tanssimaan sitä, jonka kanssa tahtoo tanssia. Tänä vuonnahan Priden teema on osuvasti Tila.

Kenelle sitten on tilaa vaikkapa lavatansseissa? En todellakaan usko, että tanssirauha olisi taattu, jos jollain Savon sydänmaitten tanssilavalla nähtäisiin esim. iltaa viettämään tullut miespari. Haluaisin kovasti uskoa savolaiseen lupsakkuuteen ja joviaaliuteen, mutta pahoin pelkään, että miespari saisi illan aikana peräänsä vähintään ilkeitä huuteluita, ellei jopa uhkauksia.

Juuri tästä syystä tanssikulttuuri on mielenkiintoista. Perinteisissä paritansseissa, joita lavoilla veivataan, on selkeät sukupuoliroolit, mies vie ja nainen väistelee, ettei mies tallo rohkaisuryyppynsä voimalla varpaille.

Eikä tässä ole mitään vikaa. Ongelma vaan on, että aina ei jakseta muistaa, että toisinkin voi olla.

Tilassa voi olla erilainen, mutta erillään ei tarvitsisi pitäytyä. Ei tarvita homotansseja, vaan turvallisia kaikille avoimia tiloja, joissa kaikenlaiset parit voivat tanssia keskenään.