Erilainen, siksi arvokas, koko ikänsä!

Olen viime päivinä miettinyt kunnallisten palveluiden kykyä vastata sukupuolten moninaisuuteen ja kykyä tuottaa juuri yksittäisten kuntalaisten vaatimuksia vastaavaa palvelua.

Erityisesti kaikenlainen kunnan tarjoama hoiva mietityttää minua.

Päiväkodeissa ja kouluissa tunnutaan kasvattavan tyttöjä ja poikia. Ei lapsia. Pahimmassa tapauksessa lasten yksilöllisyys jyrätään oletetulla sukupuolella, esim. tytöt eivät saa ajaa potkumopoilla, koska ne nähdään poikien leluina.
Myös moni muu arkinen toiminta saattaa olla tiukasti jaoteltua.

Minne tässä rakennelmassa asettuu esim. poika, joka tahtoo leikkiä "tyttöjen leikkejä" tyttöjen kanssa, tai poika, joka tahtoo olla tyttö, eli myös ulkoisella olemuksellaan ilmentää muuta kuin omaa sukupuoltaan Osaavatko kasvattajat, niin kotona kuin muuallakin, vastata lapsen tarpeisiin? Ymmärtävätkö ja kannustavatko he lasta, vai saavatko he hänet tuntemaan itsensä vääräksi ja huonoksi?

Entä kun lapset kasvavat aikuisiksi. Millaista kohtelua sukupuolenkorjaushoitoja saava henkilö saa terveyskeskuksessa, kun hoidon kohteena ei olekaan sukupuoli, vaan muu ruumiillisuus? Entä sukupuolijärjestelmän määrittelyjen ulkopuolelle jättäytynyt henkilö?

Uskaltaako kumpikaan yllä mainituista liikkua öisin yksin ulkona, myös niillä alueilla, joissa katuvalot palavat vain osalla kaduista, tai eivät pala ollenkaan?

Aikuisuutta seuraa vanhuus, joka tuntuu vielä näitä aikaisempia vaiheita pelottavammalta. Kun valta omasta ruumiillisuudesta on täysin toisten käsissä, jaksavatko nämä toiset ymmärtää ja mahdollistaa omanlaista vanhuutta? Saako ikänsä mekkoja käyttänyt mies pitää mekkonsa vielä vanhainkodissa? Tuleeko queervanhuksesta toisten määrittelemänä mummo?

Niin sukupuolisen, kuin seksuaalisen moninaisuuden saralla kunnilla on paljon petrattavaa.

Olemme kaikki omina itseinämme arvokkaita ja ihania, ja ansaitsemme kunniltamme kunnallisia palveluita, joissa emme ole vain asiakkaita ja numerosarjoja tietokannoissa ja tilikirjoissa.