Tänään oli kuulemma joku meikitön päivä.
Vihaan näitä yhden päivän kevytaktivismitempauksia. Anteeksi nyt kaikille, jotka luulitte johonkin vaikuttavanne tänään.
Ymmärrän, että ulkonäköpaineet ovat perseestä. Itsekin feministinä vastustan niitä. En silti nää, miten se, että joku vihertävä nuori nainen jättää meikkaamatta, muuttaa maata tai maailmaa.
Jätetään iholle ja ihon alle kertyvistä kemikaaleista puhuminen muille ja pysytään tässä asian feministisessä puolessa.
Ruumiillisuuden hallinnoiminen on meille kaikille tärkeää. Tahdomme itse päättää miltä näytämme. Teemme tämän muokkaamalla ruumiillisuuttamme. Pukeudumme tai jätämme pukeutumatta, lävistämme itseämme, tatuoimme ihoamme, värjäämme hiuksiamme (ja joskus myös muuta karvoitustamme), vaihdamme silmiemme väriä piilolinsseillä, käytämme hajusteita, meikkaamme, jne. jne.
Kaikissa piireissä nämä asiat eivät kuitenkaan ole itsestäänselviä. Osa suvustani kuuluu lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Näin vanhemmiten on mielenkiintoista miettiä lapsuuden leikkejä sukulaislasten kanssa, kun oman hahmon rakentaminen meni heillä näin: "Tää ei ois uskossa, ni tää ois värjänny hiukset. Tällä ois punaset hiukset. Ja raitoja! Ja tää meikkais tosi paljon!"
Uskallan väittää elämäni aikana nähneeni riittävästi lestadiolaisia, lähinnä vanhoillislestadiolaisia, tietääkseni mistä puhun. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole haukkua koko liikettä, vaikken sitä suoraan sanottuna ymmärräkään. Itse kun en ole minkään valtakunnan uskossa.
Puuttumatta muihin yhteisön epäkohtiin, on sanomattakin selvää, että meikkaaminen voi olla nuorille lestadiolasnaisille kapinaa vanhojen miesten auktoriteettia korostavaa järjestelmää vastaan. Meikkaaville lestadiolaispojille tahtoisin ojentaa kunniamerkin. Sukupuolinormien rikkominen kun tuntuu olevan liikkeen sisällä joskus pelottavan hankalaa.
Ja mitä meihin muihin tulee, niin ei meikata tarvitse ainoastaan ollakseen viehättävä jonkun silmissä. Meikattuna kun voi näyttää muultakin kuin Miss Suomelta, tai Johanna Tukiaiselta. Itse näytän meikattuna Siniltä. Näytän myös ilman meikkiä Siniltä.
On tärkeää keskustella siitä, kuka asettaa rajat sille, mikä on hyväksyttävää, mikä kaunista, mikä oikein. Onko meikkaamisen normi se, mitä Demi neuvoo nuorille tytöille? Tai mitä Trendi kertoo kaikkien sivelevän luomilleen tänä syksynä? Paljonko normia saa taivuttaa? Onko ripset pakko taivuttaa?
On helppoa kertoa toisille, mikä on oikea tapa toimia. Toisten mielestä ilman meikkiä rupsahtaa, toiset taas ovat sitä mieltä, että meikittä on paras.
Meikkaamisesta puhuminen tuntuu valitettavan usein menevän oman erinomaisuuden kehumiseksi ja muiden rahvaanomaisuuden osoitteluksi. Suoraan sanottuna elitismiksi.
Ja elitismiä en feminismiini tahdo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti