Kun ämpärissä on reikä

Haaga-Helian toimittajaopiskelijoiden verkkolehti Tuima.fi nosti kyseenalaisessa artikkelissaan esille Tatun, jonka todellisuutta moni epäilee, siis sitä, onko Tatu olemassa.

Jutussa on puurot ja vellit iloisesti sekaisin. Lisäksi on todennäköistä, että Tatun tukia kyllä leikataan TE-toimistojen kurssien skippaamisen takia, mutta toimittaja ei mainitse millään muotoa sitä, että Tatu voi vippailla rahaa sukulaisilta ja ystäviltä. Puhtaana käteen saatu käteinen ei näy tiliotteella.

Kansalaistoimintaa ja nuorisotyötä opiskelevana voin sanoa keskustelupalstoilla raivoaville, että Tatuja on tässä maassa niin paljon, että heistä saisi jutun jokaikinen lehti, verkkojulkaisu ja sisäinen tiedote, joita tästä maasta löytyy. Haastateltavia jäisi vielä ylikin.

Isoin ongelma ei edes oikeasti ole se, että Tatu saa rahaa käyttöönsä, vaan se, että Tatun teini-iässä alkaneeseen päihteidenkäyttöön ei olla puututtu, Tatu on päässyt luisumaan kaikkien turvaverkkojen ohi tilanteeseen, jossa työnteko ahdistaa ja pelaaminen on ainoa mielekäs puuha. Henkilö, jonka päivärytmi on mitä sattuu ja joka ei kykene itsenäiseen työhön, koska ahdistuu, ei mielestäni ole työkykyinen, vaan vaatii kuntoutusta.

 Tatu on ollut n. 13-vuotias joskus 2000-luvun alussa (olettaen, että hän on todella 26-vuotias vuonna 2013). Kaikki 1990-luvun lamassa tehdyt leikkaukset heijastuvat yhä hänen hyvinvointiinsa. Siitä me maksamme nyt, kun maksamme Tatulle toimeentulotukea ja työttömyyskorvauksia.
(Tässä kappaleessa oli julkaisuhetkellä paha matikkavirhe, koska kiire. Korjattu johdonmukaiseksi.)

En syyllistä syrjäytettyä. Tatu ei nimittäin ole kasvanut tyhjiössä. Tatun elämässä on hedelmöityksestä lähtien ollut aikuisia. Neuvola, päiväkodin henkilökunta, terkkarit, opettajat, nuorisotyöntekijät, vanhemmat, poliisi ja koko joukko muita.

Syrjäytyminen rakentuu palikoista, jotka alkavat kasaantua jo ennen kuin syrjäytyvä osaa kirjoittaa oman nimensä hoippuvilla tikkukirjaimilla neuvolan kehitystestissä. Ja näitä palikoita alkavat kasatat huojuvaksi torniksi lapsen elämässä olevat aikuiset.

Jokainen ennen neljän vuoden ikää väliin jäänyt neuvolakäynti kasvattaa syrjäytymisriskiä, samoin kaikki koulunkäynnin ongelmat, joista osa valitettavasti ohitetaan vielä nykyäänkin sillä, että "pojat on poikia ja kaikki nyt vaan ei sopeudu".
(Aiheesta on julkaistu tutkimus; Rintanen, H. 2001. Lasten ja nuorten syrjäytymisen taustatekijöitä pitkittäistutkimusten valossa.  Teoksessa S. Taskinen (toim.) “Huono ennuste” Mitä on lasten ja nuorten syrjäytyminen? Aiheita monistesarja 10 / 2001. Stakes. Helsinki)

Kun luen tuima.fi:n artikkelia, näen heti kohtia, joissa jutun Tatua olisi voitu auttaa. En myöskään ymmärrä, kuka olettaa koulutusta vailla olevan, vuosia työttömänä olleen nuoren ponnahtavan suoraan työelämään ja menestyvän. Tatu kaipaa rinnalla kulkijaa ja totuttelua rytmeihin. Halu muutokseen tuntuu löytyvän, mutta todella harva ihminen loppujen lopuksi tulee tukipalveluiden piiriin täysin vapaaehtoisesti. Aikuista ei voi tahdonvastaisesti patistaa kuin tiettyyn pisteeseen asti. Edes työkkäri tai sosiaalitoimi. Syrjäytymiseen ei ole olemassa tahdonvastaista hoitoa.

Se, että yhteiskunnasta syrjäytettyjä parjataan ja vaaditaan sosiaaliturvan poistamista, ei paranna asiaa. Raipparangaistuksella ei saada ahdistuvia "Tatuja" takaisin töihin, todennäköisemmin "Tatu" päätyy seikkailemaan jonnekin mielenterveyspalveluiden viidakkoon, ja sinnekin vain jos itse tahtoo hoitoa.

Sosiaaliturvan ongelmat ratkaistaan ehkäisevällä työllä. Koko keskustelu poistuisi, jos sosiaaliturvasta siirryttäisiin perustuloon, joka maksettaisiin meille kaikille ja sitä tarvitsemattomilta se poistuisi sitten verotuksen kautta. Mutta perustulo on toinen tarina, jossain toisessa blogauksessa.