Sä et oo normaali, ja hyvä niin

En ihan tarkkaan muista, koska löysin Pertti Kurikan Nimipäivät. Se on kuitenkin tapahtunut joskus kesällä 2010 tai vähän sen jälkeen.

Olin aika myyty heti kättelyssä. Rehellistä porukkaa, joka tekee biisejä siitä, mikä heitä itseään elämässä koskettaa. Luukutin Youtubesta Kallioon!-biisiä ja fiilistelin.

Keikallekin olen päässyt kerran. Ja innokkaana fanityttönä puhuin itseni lavan taa jututtamaan(!!!) jätkiä ja kaverikuvaan(!!!!). Huomaa ketä jännittää ja ketkä ottaa homman kuin ammattilaiset.

Kun kuulin, että PKN:stä tulee elokuva, olin innosta soikea. Seurasin uutisointia, katselin trailerit ja teaserit ja odotin kuin kuuta nousevaa.

Mutta miksi innostua näin paljon jostain kehitysvammaisten bändistä?

No koska Pertti Kurikan Nimipäivät on enemmän kuin bändi. YleX esitti tänään uusintana haastattelun, jossa PKN:n basisti Sami summaa, että fanit ovat heille kuin perhettä. Asia, jonka monet bändit ovat päässeet unohtamaan. Ja PKN ei tee mitään tusina "baby, baby, baby, oh!" tavaraa, vaan käsittelee sitä, mikä elämässä on paskaa, tai siistiä. Ja se on aina hyvän bändin merkki.

Ja sitten vähän Kovasikajuttu-hehkutusta. Ihmiset. Menkää kattomaan tää dokkari! Se karistaa ne viimeisetkin "keharit on niin lepposia"-sarjan ennakkoluulot, joita teillä on. Samoin ne "no kehitysvammaset nyt on vähän semmosta simppeliä porukkaa" jutut loppuu viimestään tähän dokumenttiin.

Meillä "terveillä" (terve ja normaali on miun mielestä kyllä kamalan väkivaltasia sanoja...) on se käsitys, että kehitysvammaiset on mitä on, ja se on kivaa ja söpöä ja herttasta. No, paskat housussa keikalle lähtöä tekevä kiroileva iso mies ei oo miun mielestä kovin herttanen, mut semmosta se elämä joskus on. Joskus tulee paskat housuun, sit käydään suihkussa ja lähdetään keikalle.

Dokumentti ei myöskään typistä pois PKN:n jätkien kapinaa vallitsevia olosuhteita vastaan. Asuntolaelämä on perseestä, kehitysvammaisia koskeva politiikka aikaansa jäljessä ja holhoavaa. Ja kiroilla ja tupakoida ja harrastaa seksiä pitää saada, vaikka ympärillä kuinka kauhisteltaisiin.

Koko dokumentti on myös täynnä loistavia one-linereita elämästä, rakkaudesta, musiikista, naisista ja monesta muustakin asiasta, joita en nyt muista tässä hehkuttaa.

Suurin ahaa-elämys syntyy katsojille varmaan niistä hetkistä, kun huudetaan naama punaisena, uhataan lopettaa bändi ja meinataan vetää kaveria turpaan... Näitä tunteitahan on itselläänkin, mutta ei sitä kehtaa ääneen myöntää, että joskus tekisi mieli vedellä kaveria ympäri korvia. Kaikki tunteet ovat aitoja ja rehellisiä, niin ilo kun manageri saa vauvan, pettymys kun kaveri ei tule synttäreille, ja vahingonilo kun kaverin housut putoavat kinttuun kesken urheilukisojen. Tissejäkin ehditään ihmetellä, ulkomailla asti.

En nyt ehkä innostukseltani saa tähän kaikkea sitä, mikä pitäisi, mutta mielestäni Kovasikajuttu oivaltaa jotain, mikä usein unohtuu. Että elämä on aika samanlaista meille kaikille. Sitä tahtoo kihloihin, kuunnella musiikkia, katsoa telkkaria, tietää miten lapsia tehdään, harrastaa politiikkaa, jättää menemättä jalkahoitajalle, saada rakkautta ja joskus sitä näkee käärmeitä vaatteitten saumoissa. Ja tämän ymmärtämiseen näemmä tarvitaan neljä musiikillisesti lahjakasta kehitysvammaista näyttämään mallia.

Sananen Vapusta

Minä olen barrikadivassari, katoilla juoksija, kaduilla riehuja, lippuja ja kylttejä ja lakanoita kantava, mieltä osoittava, väriä tunnustava, epäkelpo, työtön, loinen, takkutukkainen, neulatyynynaamainen porvarin salainen märkä päiväuni.

Minä juhlin Vappua. Juhlin ihan uhallani, koska Vappu on työläisten juhla. Kevätkin on ihan jees, mutta erityisesti tahdon vaalia taistelua ja sen tuloksia.

Ilman niitä tuloksia, oltaisiin kusessa koko saatanan sakki, korviamme myöten, kirjaimellisesti tai vertauskuvallisesti. Polviamme myöten paskassa, paitsi ne, joiden ei ole tarvinnut asemansa eteen sormeaankaan nostaa.

Pienestä on loppujen lopuksi kiinni se, että Suomessa asiat ovat, kuten ne ovat. Ja ei ole mitään takuuta, että pitkään on samanlaista, sillä me olemme kadottaneet sen, mikä meidät tähän nosti. Hyvinvointivaltiokehitys lähti kansan keskinäisestä solidaarisuudesta. Nyt sitä ei ole. Ihmiset nyrpistelevät progressiiviselle verotukselle ja varallisuusveron palauttamiselle. Kaikki pitäisi yksityistää, sun mummoskin. Vahvemmilla on oikeus tehdä mitä huvittaa. Näkymätön käsi taitaa olla nyrkissä, ja aika syvällä työläisen perseessä. Sieltä ei markkinoita ja yhteiskuntaa pahemmin korjailla.   

Minua harmittaa, etten pääse tänä(kään) Vappuna marssille, vaan juhlin kotona. Mihinkään demareiden puistojuhlaan kun en suostu menemään. Siellä ei ole minulle mitään nähtävää.

Mutta hyvin ne raikaa työväenlaulut ja muu Vappuun sopiva musiikki kotonakin. Ja taistelua on oltava muulloinkin kuin Vappuna. Näihin kuviin ja tunnelmiin <3

Lapsi ei suojaa syrjäytymiseltä

Yle uutisoi tänään maahanmuuttajanuorten syrjäytymisriskistä. Koko uutinen oli sisällöltään huolestuttava, mutta minua jäi erityisesti vaivaamaan tutkimuksen tapa määritellä syrjäytymisvaarassa oleva nuori. Alle 29-vuotias äiti, jolla on alle 7-vuotiaita lapsia ei näemmä voi syrjäytyä. Mikä mahtava keino siivota tilastoja.

Vaikka meillä pidetään hyvää huolta odottavista ja pienten lasten äideistä, ei pieni lapsi ole mikään tae yhteiskuntaan mukaan pääsemiselle tai siinä kiinni pysymiselle. Suomalaiselle tai uussuomalaiselle.

Ketään ei kielletä jäämästä kotiin lasten kanssa. Maahanmuuttajaäitien kohdalla kotiin linnoittautuminen kuitenkin hidastaa kotoutumista. Jos ainoaksi kontaktiksi Suomeen ja suomalaisiin jäävät neuvola ja lähikauppa ei kielitaito pääse kehittymään. Myöskään suomalainen puoliso ei takaa mitään, ei kenenkään ikuinen tehtävä voi olla toisen tulkkina toimiminen. Aikuisella ihmisellä on oikeus hoitaa omat asiansa itse.

Jos palveluista ei tiedoteta riittävästi ja suomea opettaa pieni kansalaisopisto pari kertaa vuodessa, ei ole ihme, että maahanmuuttajaäidit jäävät kotiin, jos työtä ei löydy.
 Kun kielitaitoa ja/tai aiempaa kotimaassa hankittua koulutusta ei ole, tai se ei vastaa suomalaisia standardeja, on kotiin jääminen aika ikävä vaihtoehto. Tunnen korkeasti koulutettuja kotiäitejä, joiden ainoa ongelma on, ettei suomalainen järjestelmä tunnista heidän ammattitutkintojaan, vaan vaatii heiltä lisäkouluttautumista, jota tarjoavat vain isoimmat kaupungit. Lähde siinä sitten yksin toiselle puolelle maata ja jätä mies ja lapset kotiin.
Tässä vaiheessa alkaa sitten se perinteinen "laiskoja on nämä meidänkin maahanmuuttajat" lätinä. Ihan sama mitä teet, niin väärin teet kuitenkin.

Maahanmuuttajanaisten euro on 20 centtiä. Se on naurettavan vähän. Karkkirahaa, eikä karkkirahalla pärjää kukaan.

Perhekerhojen ja kansainvälisten iltojen ohella kuntien on tehtävä hartiavoimin työtä nuorten äitien eteen. Jos meidän tahdotaan synnyttävän paljon lapsia nuoresta lähtien, on edellytyksenä se, että me kaikki pääsemme myös kiinni yhteiskuntaan, emmekä jää lasten kanssa yksin kotiin vastoin omaa tahtoamme. Emme tahdo tempputyöllistämistä tai päivärahalla kitkuttamista, vaan ihmisarvoista työtä ja toimeentuloa.



Kirjoittaja ei ole raskaana, eikä aio lisääntyä vähään aikaan, mutta on huomannut lähipiirissään pienimuotoisen lisääntymis- ja perheenperustamistrendin.

Ei paljoa naurata

Miksi ihmeessä minä luen jonkun Helena Erosen blogia, kun ei siitä saa kuin korkeaa verenpainetta, joka ei sovi näin aikaisiin aamuihin.

Uusin "hauska juttu" on FGM, eli naisten sukuelinten silpominen. Heimotapa, joka ei kuulu millään tavalla Koraanin opetuksiin, mutta on levinnyt laajalle islamilaiseen maailmaan. Tapa on yleinen myös koptikristittyjen keskuudessa ja osa papeista ei suostu kastamaan silpomattomia tyttöjä.

Ensisijaisesti silpominen on kontrollin keino yhteisössä, joka arvottaa neitsytmorsiamia yli kaiken.

Siltä varalta, että tämäkin kirjoitus poistetaan, tallensin kuvan omalle koneelleni. Ihan vaan, koska mielestäni teidän on nähtävä tämä:


Luulisi Erosella olevan sen verran naisten välistä solidaarisuutta, ettei hän laskisi leikkiä näin vakavilla asioilla. Sukuelinten silpominen ei ole vaihtoehto, vaan pienille tytöille pakolla tehtävä toimenpide. Verenhukkaan ja erilaisiin tulehduksista seuraaviin myrkytystiloihin kuolee useita tyttöjä joka vuosi. Lisäksi seurauksena on komplikaatioita synnytyksissä ja pahimmillaan kipuja läpi elämän.

Ja tämä onkin sitten jonkun mielestä hillittömän hyvä vitsi... Shokkiarvoahan tuommosella kirjottelulla varmaan haetaan. Hirmu hauska seurata vierestä kun netissä kukkahattutädit kohisee. Luulis aikuisella ihmisellä olevan parempaa tekemistä.

Vitsi oli omakeksimä

Kyllä minäkin osaan kertoa "hauskoja" juttuja hihamerkeistä. Minun mielestäni olisi myös hulvatonta, jos kaikki ulkomaalaiset laitettaisiin asumaan samalle suljetulle asuinalueelle, jossa pääsisi suihkuun vaikka joka päivä, mutta vain kerran elämässä. Myös junien kulkeminen aikataulussaan on minun mielestäni hirmu hauska vitsi. NOT.

Jos sanoo julkisesti, että pitää keskitysleirejä esimerkkinä hyvästä huumorista, niin ei kannata ihmetellä jos kaikki eivät naurakaan mukana.

Lisäksi tekstissä oli muutamia sävyjä, jotka pistivät silmään yhtä paljon kuin hihamerkki-idea. Eikä Erosen huumori edes onnu, saati konttaa, se vetää itseään eteenpäin kyynerpäillään.

En koe olevani natsikortin viuhuttajana siitä ahkerimmasta päästä, mutta tässä vaiheessa on pakko miettiä, onko Eronen ollut paikalla yhdelläkään historian tunnilla, jolla on käsitelty natseja, keskitysleirejä ja Kolmatta valtakuntaa.

Juutalaiset, nuo laitaoikeiston lempiviholliset kun eivät olleet ainoa ihmisryhmä, joiden raidallisissa asuissa oli hienoja hihamerkkejä. Oli koko joukko erivärisiä kolmioita ja niiden yhdistelmiä, joiden mukaan ihmisiä merkittiin eri kategorioihin. Hirrrveen hirrrveen hauska vitsi, eikö?

Kova tuntuu olevan tarve saada "me" ja "muut" näkyvästi erilleen. Ensin täytyy eritellä, sitten sopeuttaa. Aika nurinkurinen logiikka.

Enkä usko, että näinä aikoina kukaan, joka vapaaehtoisesti laittaa pienen puolikuun hihaansa, saisi olla rauhassa katuväkivallalta ja -häirinnältä, jotka ovat todellisia ongelmia nykypäivän Suomessa. Mikä olisikaan houkuttelevampi kohde nakkikioskin jonossa, kuin suomalaisen (rotupetturin tietysti, kunnon suominainen panee aina valkoista) tyttöystävänsä kanssa yöpalaa jonottava nuori jannu, jolla on hihassaan Afganistanin lipun värinen puolikuu.
Pahoinpitelyä ei yksi nauhanluovutusseremonia pyyhi pois.

Ehkä Eronen pelkää, että monessa hihamerkissä olisikin musta reunus. Niitä annettiin rotujensekoittelijoille.