Pari sanaa pimpistä

Minulla ja Raisa Cacciatorella taitaa olla hyvin erilaiset käsitykset siitä, millaisella kielellä lasten positiivista kehonkuvaa edistetään. Tähän tulokseen tulin viikonlopun Savon Sanomien "Kun pippeli on kovana, se asetetaan vauvareikään"-artikkelin pohjalta. Artikkelin lähteenä toimii Cacciatoren vuonna 2007 julkaistu kirja "Huomenna pannaan pussauskoppiin".

Artikkelin sössötys "vauvareiästä", "vauvan kodista" ja "vauvansiemenistä" ei todellakaan muistuta koulutetun ammattikasvattajan tekstiä, vaan enemmänkin samanlaiselta mukasiveellistä höpöhöpöä kuin "etupeppu".

Mielestäni tämä on todella pahasti ristiriidassa sen kanssa, että sama artikkeli kehottaa puhumaan kasvavasta ja muuttuvasta kehosta positiiviseen sävyyn.

Puhe naisen sukupuolielimistä vauvojen kautta syrjäyttää naisen oman seksuaalisuutensa keskiöstä ja laittaa tilalle vauvan. Seksin ainoaksi tehtäväksi jää jälkeläisten, eli vauvojen tuottaminen.Nautinnosta viis. Muutenkin keskiössä tuntuu olevan opettaa, että naisella on "vauvareikä", koska kaikista naisista tulee äitejä.

Puhumattakaan siitä, että sukupuolielimet eivät automaattisesti tarkoita sukupuolta. Sukupuolielimiä on erilaisia, aivan kuten ihmisiäkin.

Alentava "lapsenkielistäminen" ei todellakaan palvele lapsia, etenkään pieniä tyttöjä. Peniksestä tunnutaan voitavan puhua pippelinä tai kikkelinä, mutta vaginasta tuntuu olevan kohtuuttoman vaikeaa puhua edes pimppinä. 

Kuten ystäväni totesi Facebookissa "Pimpistään pitää saada olla ylpeä! Ja vaikea olla ylpeä, jos sille ei ole edes kunnollista nimeä."

Vauvareikä typistää naisen sukupuolielimet ainoastaan lisääntymiseen tarvittaviksi välineiksi. Vauvareikä ei kuulosta paikalta, jonka luvallinen koskettaminen tuo mielihyvää. Vauvareikä on vain aukko, jonka tehtävänä on olla ovi "vauvan kotiin", eli kohtuun.

Mistä päästäänkin vielä tärkeämpään syyhyn siihen, miksi lasten ja aikuisten on osattava puhua sukupuolielimistään ihan oikeilla nimillä. Sukupuolielimillä tehdään muutakin kuin niitä vauvoja. Toivottavasti tämä ei tule kenellekään yllätyksenä.

Sukupuolielimiä kosketellaan monin tavoin, itse tai jonkun muun tai muiden kanssa. Kosketuksen on toki aina perustuttava suostumukseen. Myös sen, että ei tahdo tulla kosketetuksi, on voitava olla mahdollista.

Avaimet tähän kaikkeen voi antaa antamalla lapselle termejä, joilla oman kehon rajoja voi asettaa.

Vauvareikä ei ole sellainen termi. Pimppi on ihanan pehmeä ja pyöreä, suuhunsopiva sana. Vauvareikä kuulostaa kolkolta ja ikävältä paikalta.

Vain sika outtaa toisen ilman lupaa!

Tämän blogin innoittajana toimi eilen uusintana katsottu Putous. Koen tarvetta kertoa, että en ole seurannut Putousta enää moneen vuoteen, mutta kolmen viikon Eestin seikkailun jälkeen ajattelin laittaa aivot hetkeksi narikkaan. Toisin kävi.

Sketsihahmokilpailussa julkkiksia metsästävä Sirkka "Sika" Vainola (Krista Kososen sketsihahmo) luetteli, millaisia kauneusleikkauksia eri tähdille on tehty, kun vuoroon tuli Laura Birn, toteaa Sika "Kaikki! Se oli ennen Lauri Birn!" (Huom. ei suora lainaus, mutta viesti välittyy.) Minua ei naurattanut. Kieltämättä odotin, että QX-gaalassakin nähty Kosonen olisi tiennyt paremmin.

Transsukupuolisuus ei ole halpa ja helppo vitsi, jonka voi lyödä pöytään aina kun ei keksi parempaakaan läppää. 

Laura/Lauri Birn-vitsissä on kaksi isoa ongelmaa:

1) Se, kuka tietää sukupuolenkorjauksesta ja siihen liittyvistä hoidoista on ainoastaan transhenkilön oma asia ja vain hän voi päättää, kenelle asiasta kerrotaan, milloin ja miten. Esimerkiksi sivuhuomautukset tyyliin "Sä varmaan huomasitkin, että X on trans." eivät ole oikein. Sukupuolenkorjaus on hyvin henkilökohtainen asia. Se, että sinä tiedät asiasta ei tee sinusta oikeutettua jakamaan tietoa vapaasti eteenpäin. Lähimmäisenä sinä et päätä milloin toisen ihmisen olisi syytä tulla kaapista. Mistä päästäänkin seuraavaan ongelmaan.

2) Kun transihmisten asioista puhuttaessa keskitytään pohtimaan sukupuolielimiä, hormoneja ja sitä, kuka "näyttää" minkäkin sukupuolen edustajalta, käännetään samalla katse pois rakenteellisesta väkivallasta, sekä psyykkisestä ja fyysisestä väkivallasta ja väkivallanpelosta, joka on valitettavasti elävä osa transihmisten arkea. Tästä puhui muutama viikko sitten myös yhdysvaltalainen Orange Is The New Black-sarjassa näyttelevä transaktivisti Laverne Cox.

Ja bonuksena mainittakoon, ettei siinä, että joku syntyi sukupuoleen, joka vaati korjaamista, ole mitään hauskaa.

Vuonna 2014 luulisi, että Suomessakin olisi jo päästy eteenpäin "Täti onkin setä"-huumorista.

(toim. huom. outtaamisella [tulee englannin kielen sanasta outing /to out] tarkoitetaan toisen henkilön seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuolen kertomista asiasta tietämättömille. Esimerkiksi henkilö A kertoo henkilöille B ja C D:n olevan bi, vaikka D ei tahtoisi vielä kertoa asiasta julkisesti.)

Pelaako naiserityisyys patriarkaatin pussiin?

Kannatan kaikenlaista naiserityistä toimintaa silloin kun sille on luonteva paikka. Mielestäni esimerkiksi puolueiden naisjärjestöt ovat tärkeitä, samoin kuin sukupuolijärjestelmään kriittisesti suhtautuvat miesryhmät. Mielestäni molempien ryhmien toiminnalle olennaista on kuitenkin juuri kriittisyys sukupuolinormeja ja koko sukupuolijärjestelmää kohtaan. Tunnistan myös sen, ettei tämä toiminta ole täysin ongelmatonta.

Siksi mietinkin, pelaako esimerkiksi Naisasialiitto Unionin tiukkaa sukupuolisegregaatiota ajava sääntö, jonka mukaan järjestön jäseniä voivat olla vain naiset, patriarkaatin pussiin. En kuitenkaan tässä kirjoituksessa pohdi pelkästään Unionia, vaan koko feminististä liikettä.

Naiserityisyyttä perustellaan sillä, että miehet dominoivat toimintaa herruustekniikoiden ja etuoikeuden voimalla. Valitettavasti ajatus samalla tiivistää miehet yhtenäiseksi yksinkertaiseksi joukoksi, joka ei itse kärsi lainkaan patriarkaatin tai muiden sortavien järjestelmien toiminnasta, eikä myöskään ole kykenevä punnitsemaan ja muuttamaan omaa toimintaansa. Lisäksi naiserityisyys tukee käsitystä sukupuolen kaksijakoisuudesta ja liittää sukupuolen ainoastaan biologiaan, poissulkien kokemuksen sukupuolesta.

Juuri patriarkaatti valtarakenteena opettaa meille, että sukupuolilla on rooleja, joiden noudattaminen on tiukasti sidottua siihen, mitä jalkojemme välistä löytyy. Tämä ajattelu normittaa siihen, että miehet ovat dominoivia ja naisten on siis oltava alistuvia, ja niin edelleen.

Tunnen monenlaisia feministejä. Mielestäni onkin loukkaavaa, että liike, joka väittää taistelevansa tasa-arvon puolesta, ei suostu ottamaan riveihinsä koko liikkeen potentiaalia, vaan automaattisesti roolittaa ihmiset sukupuolen mukaan sortajiin ja sorrettuihin, samalla unohtaen, ettei sukupuolen kokemus ole joko-tai, ja heittää huomion sortavien rakenteiden intersektionaalisuudesta romukoppaan.

Väitän, että kukaan ei ole feministi syntyessään. Feminismiin kasvaa ja se kasvattaa. Itsekin koen oman feminismini kanssa olevani jatkuvasti matkalla. Opin jatkuvasti uutta, opin tunnistamaan omasta ja muiden käytöksestä malleja, jotka perustuvat etuoikeudella ratsastamiseen. Miksei samanlainen kehitys olisi mahdollista meissä kaikissa?

Kun ämpärissä on reikä

Haaga-Helian toimittajaopiskelijoiden verkkolehti Tuima.fi nosti kyseenalaisessa artikkelissaan esille Tatun, jonka todellisuutta moni epäilee, siis sitä, onko Tatu olemassa.

Jutussa on puurot ja vellit iloisesti sekaisin. Lisäksi on todennäköistä, että Tatun tukia kyllä leikataan TE-toimistojen kurssien skippaamisen takia, mutta toimittaja ei mainitse millään muotoa sitä, että Tatu voi vippailla rahaa sukulaisilta ja ystäviltä. Puhtaana käteen saatu käteinen ei näy tiliotteella.

Kansalaistoimintaa ja nuorisotyötä opiskelevana voin sanoa keskustelupalstoilla raivoaville, että Tatuja on tässä maassa niin paljon, että heistä saisi jutun jokaikinen lehti, verkkojulkaisu ja sisäinen tiedote, joita tästä maasta löytyy. Haastateltavia jäisi vielä ylikin.

Isoin ongelma ei edes oikeasti ole se, että Tatu saa rahaa käyttöönsä, vaan se, että Tatun teini-iässä alkaneeseen päihteidenkäyttöön ei olla puututtu, Tatu on päässyt luisumaan kaikkien turvaverkkojen ohi tilanteeseen, jossa työnteko ahdistaa ja pelaaminen on ainoa mielekäs puuha. Henkilö, jonka päivärytmi on mitä sattuu ja joka ei kykene itsenäiseen työhön, koska ahdistuu, ei mielestäni ole työkykyinen, vaan vaatii kuntoutusta.

 Tatu on ollut n. 13-vuotias joskus 2000-luvun alussa (olettaen, että hän on todella 26-vuotias vuonna 2013). Kaikki 1990-luvun lamassa tehdyt leikkaukset heijastuvat yhä hänen hyvinvointiinsa. Siitä me maksamme nyt, kun maksamme Tatulle toimeentulotukea ja työttömyyskorvauksia.
(Tässä kappaleessa oli julkaisuhetkellä paha matikkavirhe, koska kiire. Korjattu johdonmukaiseksi.)

En syyllistä syrjäytettyä. Tatu ei nimittäin ole kasvanut tyhjiössä. Tatun elämässä on hedelmöityksestä lähtien ollut aikuisia. Neuvola, päiväkodin henkilökunta, terkkarit, opettajat, nuorisotyöntekijät, vanhemmat, poliisi ja koko joukko muita.

Syrjäytyminen rakentuu palikoista, jotka alkavat kasaantua jo ennen kuin syrjäytyvä osaa kirjoittaa oman nimensä hoippuvilla tikkukirjaimilla neuvolan kehitystestissä. Ja näitä palikoita alkavat kasatat huojuvaksi torniksi lapsen elämässä olevat aikuiset.

Jokainen ennen neljän vuoden ikää väliin jäänyt neuvolakäynti kasvattaa syrjäytymisriskiä, samoin kaikki koulunkäynnin ongelmat, joista osa valitettavasti ohitetaan vielä nykyäänkin sillä, että "pojat on poikia ja kaikki nyt vaan ei sopeudu".
(Aiheesta on julkaistu tutkimus; Rintanen, H. 2001. Lasten ja nuorten syrjäytymisen taustatekijöitä pitkittäistutkimusten valossa.  Teoksessa S. Taskinen (toim.) “Huono ennuste” Mitä on lasten ja nuorten syrjäytyminen? Aiheita monistesarja 10 / 2001. Stakes. Helsinki)

Kun luen tuima.fi:n artikkelia, näen heti kohtia, joissa jutun Tatua olisi voitu auttaa. En myöskään ymmärrä, kuka olettaa koulutusta vailla olevan, vuosia työttömänä olleen nuoren ponnahtavan suoraan työelämään ja menestyvän. Tatu kaipaa rinnalla kulkijaa ja totuttelua rytmeihin. Halu muutokseen tuntuu löytyvän, mutta todella harva ihminen loppujen lopuksi tulee tukipalveluiden piiriin täysin vapaaehtoisesti. Aikuista ei voi tahdonvastaisesti patistaa kuin tiettyyn pisteeseen asti. Edes työkkäri tai sosiaalitoimi. Syrjäytymiseen ei ole olemassa tahdonvastaista hoitoa.

Se, että yhteiskunnasta syrjäytettyjä parjataan ja vaaditaan sosiaaliturvan poistamista, ei paranna asiaa. Raipparangaistuksella ei saada ahdistuvia "Tatuja" takaisin töihin, todennäköisemmin "Tatu" päätyy seikkailemaan jonnekin mielenterveyspalveluiden viidakkoon, ja sinnekin vain jos itse tahtoo hoitoa.

Sosiaaliturvan ongelmat ratkaistaan ehkäisevällä työllä. Koko keskustelu poistuisi, jos sosiaaliturvasta siirryttäisiin perustuloon, joka maksettaisiin meille kaikille ja sitä tarvitsemattomilta se poistuisi sitten verotuksen kautta. Mutta perustulo on toinen tarina, jossain toisessa blogauksessa.

Ei se urheilusuoritus, mutta ne pakarat!

En seuraa urheilua, mutta joskus urheilu onnistuu tunkeutumaan minunkin epäurheilulliseen ulottuvuuteeni. Yleensä kiinnostukseni herää, kun aletaan puhua naisista ja urheilusta tavoilla, joilla ei ole mitään tekemistä itse urheilusuoritusten kanssa.

Yhyy, maailman nopeimmat naiset eivät ole tiukkavartaloisia!

Kuka nyt enää jaksaa kiinnostua pikajuoksusta, kun siellä kirmaa vain yhdysvaltalaisia ja jamaikalaisia läskiperseitä hampurilaiset mielessä!?

Toimittaja Juha Jaakkonen sivuuttaa itse urheilusuoritukset täysin keskittymällä ainoastaan juoksijoiden ulkonäköön. Koko jutussa on kaksi kuvituskuvaa (jos taulukkoa ei lasketa), joista toinen on lähikuva yhdysvaltalaisjuoksija Carmelita Jeterin pakaroista. Kaiken huipuksi juttu on otsikoitu "He voisivat olla vielä parempia".

Anteeksi nyt, mutta mitä hemsveettiä! Jutussa haastatellaan suomalaista valmentajaa, jonka valmennettavaa ei nähty koko satasen finaalissa. Valmentaja toteaa, että finaalissa juoksevien naisten ruokavalio tuskin on kovin tiukka, koska heillä on kehoissaan "ylimääräistä". Ja tosiaan, toistan, Petteri Jousteen valmentama Hanna-Maari Latvala ei juossut satasen finaalissa. Tosin ainakin hän syö varmasti paljon paremmin ja terveellisemmin kuin finalistit, onhan rasvaprosenttikin alle 15.

Nyt hei joku järki käteen!

Ihmiskeho on siitä ihana ja ihmeellinen, että niitä on monenlaisia. Lihas ja rasvakudos asettuvat jokaisessa kehossa eri tavalla. Tämän luulisi pitkän linjan valmentajankin ymmärtävän. Vai käytetäänkö Suomessa valmennusmetodia, joka edellyttää valmennettavalta tiettyyn muotoon mahtumista?

Koskahan urheilujournalismissa päästään rasismista ja seksismistä todelliseen urheilusuorituksista uutisointiin?




Jutussa on käytetty lähteenä FFFifi:n Fitness führer-blogia lily.fi:stä.