Kuukausi kortitta

Ja heti alkuun kerron teille rakkaat lukijat, että en ole onnistunut saamaan ajokorttiani kuivumaan. Ajan auto noin kerran kuukaudessa, ja streittarinahan en koskaan juo alkoholia. Törttöiltyä tulee joskus ;)

Mutta asiaan. Tammikuun 2.na armon vuonna 2012 Sini sai idean vietettyään mukavat juhlapyhät äidin ruokapatojen äärellä ja tutustuttuaan siellä Anna-lehden artikkeliin (huomasin, että en ole kovin taitava googlaaja, tai sitten artikkelia ei ole arkistoitu nettiin), jossa eteläsuomalainen perhe (vanhemmat + 1 pieni lapsi) elivät kuukauden ilman S-ryhmän ja Keskon kauppoja. Ideani oli, että hei MIE KANS!

Teinpä sitten statuksen Facebookiin, joka kuului näin:

Jos 50 tykkää tästä statuksesta, laittaa Sini ensi kuussa pystyyn kokeilun, jossa välttelee kaikkia S- ja K-ryhmien kauppoja kuukauden ajan, sekä raportoi kokeilun etenemisestä blogiinsa. Kiinnostaako?

57.ää kaveriani kiinnosti, eli pakkohan tähän oli lähteä.

Siinä minä sitten kuukauden päivät mietin, että mihin tuli taas ryhdyttyä, kannattiko jne.

Samalla mietin myös, millaisia sääntöja asetan itselleni helmikuun ajaksi. Syntyi seuraavanlainen listaus.

1. Kaikki S- ja K-ryhmien liikkeet ovat helmikuun ajan pannassa, koskee myös huoltoasemia ja ravintoloita.
2. Kielto ei koske SOK:n omistamassa kiinteistössä sijaitsevia ketjuun kuulumattomia liikkeitä. Tämä siksi, että Mikkelin Punnitse & Säästä ja Kauppahalli sijaitsevat kauppakeskus Stellassa tai sen kyljessä.
3. Kaikissa ostoksissa on pitäydyttävä samalla linjalla kuin aiemminkin. Aina vegaanista ja mahdollisimman paljon luomua ja Reilun kaupan tuotteita.
4. Kielto ei koske toisten ihmisten ostamia, minulle tarjottuja tuotteita. Ts. kylässä saa juoda Pirkka soijajuomaa, jos sitä on tarjolla. En saa kuitenkaan esim. ostattaa "kiellettyjä" tuotteita muilla. Kielto ei myöskään koske oppilaitosruokailuita.
   

Te varmaan ihmettelette miksi jätin Tradekan ulkopuolelle boikottikokeilustani? Koska Tradekalla ei yksinkertaisesti ole samanlaista valta-asemaa ja sanavaltaa kaupanalalla ja se ei voi esimerkiksi muovata kaupunkikuvaa mielensä mukaan. Jos ette usko tähän, niin käykääpä ihmettelemässä Mikkelin toria joskus. Mikä ketju tuntuu hallitsevan kokonaista sivua torista? Vinkki: Se alkaa samalla kirjaimella kuin allekirjoittaneen nimi.

Artikkelin kertoja asui perheineen jossain Uudellamaalla. Minä Etelä-Savossa. Tässä tuleekin siis yksi kokeiluni jännitystekijä. Miten täällä keskellä maaseutua ja ruuantuotantoa löytää sitä mitä haluaa, kun porukka lämpenee niin hitaasti millekään uudelle?

Huomasin heti, etten olisi voinut tehdä tätä kokeilua Pieksämäellä. Tai siitä olisi ainakin tullut todella tylsä. Torilla myydään harvoin vihanneksia ja koko homma olisi mennyt siihen, että olisin vain käynyt lähikaupassani Yläristin Siwassa.
Mikkeli tuokin koko hommaan hieman jännitystä. Torilta ja Kauppahallista saa kaikenlaista kivaa, ja mitä ei saa sieltä, voi yrittää löytää Punnitse&Säästä:stä. Kauppahallin erikoisansioksi laskettakoon Luomukauppa, jonka löysin sattumalta ja rakastuin heti. Kaikenlaista ihanaa lähi- ja/tai luomutuotettua ruokaa kohtalaisilla hinnoilla. Käykää hei tekin kurkkaamassa. Kahviin ja teehen liittyvät ongelmani ratkaisee ihana Wanha Talo, jossa on myynnissä Omega Ry:n kautta kaikenlaista Reilun Kaupan kahvia ja teetä, sekä muiden myyjien kautta muita ihania hedonismiani ruokkivia tuotteita.

Yritän kirjoittaa jonkinlaista seurantaa, jossa käsittelen mm. sitä, mitä tulen kuukauden aikana syömään, mistä sen ostin ja yleistä turhautumista, kun soijamaito maksaakin 2,5€ litra. Voi olla, että boikotti myös synnyttää kaikenlaisia keittiöinnovaatioita, ehkä kahvi"maito"kin alkaa syntyä itse, kun hinnat alkavat riittävästi sylettämän.

Kattotaan nyt mitä tästä seuraa...

Mutta toiset tasa-arvoisempia kuin toiset

Paavo Arhinmäki aiheutti "kohun" ottamalla kampanjansa tukijaksi Teemu Mäen, jonka ainoa mainittava saavutus tuntuu olleen kissan tappaminen kuudessa sekunnissa kirveellä (sillä ei ole väliä, että kaveri on julkaissut kaksi runokirjaa ja on arvonimeltään kuvataiteen tohtori, sekä tehnyt videonsa lisäksi myös maalauksia, veistoksia, installaatioita, koreografioita ja musiikkia).

Mäki on tunnetusti kaikkien suomalaisten "eläinrakkaiden" ihmisten public enemy number one, jonka erottamista Voima-lehden kolumnistin postista vaaditaan noin jokaisen Voiman yleisöosastolla ainakin kerran. Onhan se nyt kamalaa, että joku kehtaa tappaa söpön pienen kissan, kissat kun ovat niin lutusia.

Älkää ymmärtäkö minua tahallanne väärin. Mielestäni Mäen Sex and Death on osoitus huonosta mausta. Paskaa taidetta on maailma pullollaan. En millään tavalla tue Mäen tekoja, saati hyväksy niitä.

En kuitenkaan jaksa suuttumatta katsella, kun nämä "eläinrakkaat" vuodesta toiseen pahoittavat mielensä samasta asiasta, kun eläimille tehdään tässä maassa paljon pahempia asioita jatkuvasti. Jos nämä kerran tapettua kissaa surevat "eläinrakkaat" lähtisivät samalla palolla esim. sikatilallisten tai turkistarhaajien kimppuun, olisi tässä maassa eläimillä paljon paremmat oltavat. Hitto, jos nämä "eläinrakkaat" kirjoittaisivat yhtä vihaisia kirjeitä jatkuvalla syötöllä FFS:lle (Finnish Fur Sales) ja Saarioiselle, olisiko koko eläintuotantoa?

Vihainen saa toisinaan olla, mutta tyhmä ei mielellään koskaan.

Se, että suree turhaan tapettua kissaa on hyvä alku, siitä on vain uskallettava mennä pidemmälle. Surtava kinkun takia tapettua sikaa ja maitoa tuottamattomana nuorena tapettua sonnivasikkaa.
Ja kun itkut on itketty on aika lähteä tositoimiin. Lopettaa lihansyönti, jätettävä maito ja munat kauppaan, vaihdettava eläinkokeettomiin tuotteisiin, vähitellen hankkiuduttava eroon muustakin eläinperäisestä.

Niin kauan kuin koemme myötätuntoa vain söpöinä pitämiämme eläimiä kohtaan ja syömme samalla toisia, olemme pahimman luokan kaksinaismoralisteja. Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset tasa-arvoisempia kuin toiset.

Käsitemereen hukkuneille

Facebookissa on viime aikoina jaettu paljon kesällä julkaistua uutista kotimaahansa palautetuista turvapaikkaa Suomesta hakeneista kidutuksen uhreista. Suomi siis rikkoo YK:n kidutuksen vastaista sopimusta. Täysin tietoisesti.

Kun itse jaoin kyseisen uutisen seinälleni kiinnitin huomiota uutisen otsikointiin "Kymmeniä kidutettuja turvapaikanhakijoita käännytetään Suomesta".

Kidutusta kokenut henkilö ulkoistetaan ja toiseutetaan termillä turvapaikanhakija. Suomi käännyttää kidutusta kohdanneita ihmisiä. Ja kuten jutussa haastateltu lääkäri toteaa, ei kidutus ole aina vain fyysistä tai seksuaalista, vaan myös psyykkistä.
En aio kuitenkaan nyt keskittyä vain kotimaassaan kidutettuihin karkoitettuihin, vaan laajemmin koko keskusteluun ja kielenkäyttöön, jota siirtolaisuutta ja pakolaisuutta käsitellessä käydään.

Ihminen on helppo ulkoistaa omasta kokemusmaailmasta erilaisilla määritelmillä. Sama määrittely myös hämärtää rajoja. Puhutaan maahanmuuttajista homogeenisenä ryhmänä, jossa Suomeen avioliiton kautta tulleet ovat samassa ryhmässä kiintiöpakolaisina saapuneiden ja työpaikan Suomesta saaneiden ulkomaalaisten kanssa. Usein tähän sotketaan vielä sekaan Suomessa syntyneet siirtolaisten lapset, jotka ovat Suomen kansalaisia, sillä kansalaisuuden saa syntymällä Suomeen. Kaikille näille ihmisille on yhteiset ja erinäiset leimansa.

Myös sillä, mistä olet, on väliä. Kun eurooppalainen nuori lähtee muutamaksi kuukaudeksi palloilemaan päämäärättömästi pikkurahalla Aasiaan tai Afrikkaan, hän kansainvälistyy. Kun afrikkalainen tai aasialainen nuori palloilee päämäärättömästi pikkurahalla pitkin Eurooppaa, hän on ongelma.

Kaikista tärkein "leima" tässä keskustelussa on kuitenkin ihminen, osoitus lajikumppanuudesta. Vaikka edelleenkin joillekin tuntuu tekevän tiukkaa myöntää, että niin suomalaiset, kuin somalialaisetkin olemme kaikki samaa yhteistä lajia.

On kivuttomampaa puhua hukkuneista pakolaisista, kuin hukkuneista ihmisistä. Kun kesällä joku humalainen kalastaja putoaa veneestä ja painuu pohjaan, uutisoidaan ihmisen hukkuneen (tai humalaisen tai kalastajan). Kun kymmeniä tai jopa satoja hukkuu Välimerelle, hukkuu venepakolaisia. Ainakin otsikoissa.

Ehkä koko siirtolaiskeskustelu olisi inhimillisempää, jos puhuisimme leimojemme sijaan toisistamme ihmisinä?

Tanssii homojen kanssa (2011)

Huomenna on Itsenäisyyspäivä. Pidetään puheita siitä, miten Suomi on paras maa asua, ikinä, ja Facebook-statuksissa kiertää yksi jos toinenkin hömppäpatrioottinen ketjukirje veteraanien kunnioittamisesta. Puhun hömppäpatriotismista, koska nykyinen tapamme viettää itsenäisyyspäivää tuntuu pitävän tärkeimpänä pointtina repiä sodan traumatisoiman sukupolven haavat auki vuosi toisensa perään ja valuttaa niihin suolaa kehumalla, miten hienosti niitä venäläisiä (oikeastihan sanotaan että ryssiä) tuli tapettua, aivan kuin niissäkin sodissa ei olisi tapettu ihmisiä.

Minulle on aina opetettu, että minun pappani ja mummoni puolustivat itsenäistä Suomea. Tahdon ajatella, että se Suomi olisi moniarvoinen ja suvaitsevainen Suomi. Sellainen Suomi, jossa pidettäisiin ääntä oikeasti tärkeistä, oikeista ongelmista, kuten asunnottomuudesta ja lapsiköyhyydestä, ei siitä, kuka tanssii kenenkin kanssa jossain eliitin pippaloissa. Olen aika pettynyt.

Tänä vuonna kärkiaiheeksi on nimittäin noussut viime vuoden linnan juhlissa sattunut "kamala etikettimoka". Siellä on jotkut homot menneet tanssimaan keskenään! Voi sitä isänmaallisen itkun määrää, kun uutisissa on näytetty tanssivia mies- ja naispareja... Kyllä nyt pitää tirauttaa muutama heterokyynel ja vaatia, että tänä vuonna ei homot tanssi!

Suomessa on edelleen hankalaa käsitellä tiettyjä 1939-44 välisiä tapahtumia, kuten Karjalassa sijainneita toisinajattelijoiden vanki- ja pakkotyöleirejä ja sitä, että rintamalla on saattanut olla myös muutama homo. Lottiin kun ei saanut periaatteessa koskea, ja eihän isänmaata puolustaessa kukaan ehdi tuheroa miettiä, siellä ainoa nainen joka mielessä pyöri oli Suomineito ja ehkä välillä oma äiti.

Homoja on ollut aina, kyseessä ei ole mikään 80-luvulla televisiosta opittu muotijuttu. Suomalaiset tahtovat ajatella, että ulkomailla kuuluisin suomalainen on Mannerheim, Lasse Virén tai edes Lauri Törni, mutta totuus taitaa kuitenkin olla, että ainakin Yhdysvalloissa Larry Thornin kanssa kilpailee eräs Kaarinasta kotoisin oleva Touko Laaksonen, joka rapakon takana tunnetaan nimellä Tom of Finland. Laaksonenkin oli veteraani.

Kävin katsomassa Turun Logomossa esillä olleen Tom of Finland-näyttelyn, johon kuuluu myös Durk Dehnerin haastattelun sisältävä videoteos. Tällä videolla Dehner kertoo Toukon hänen kanssaan jakaman sotamuiston.

Neuvostoliittolainen laskuvarjodesantti laskeutui metsään, missä Laaksonen oli vahdissa. Laaksonen hiipi desantin taakse ja pisti tämän pistimellä kuoliaaksi, jätti ruumiin siihen. Kun hän seuraavana aamuna palasi paikalle ja käänsi ruumiin, Laaksonen alkoi itkeä. Hän oli tappanut kauniin nuoren miehen.

En usko, että Laaksonen oli ainoa sotilas, joka itki tappamiaan vihollisia. Itkemisellä tuskin on yhtikäs mitään tekemistä Laaksosen seksuaalisen suuntautumisen kanssa. En myöskään usko Touko Laaksosen olleen ainoa homoseksuaali Suomen armeijan palveluksessa.

Tämä ei ole veteraanien häpäisemistä. Tämä on olemassa olon oikeutuksen antamista myös niille ei-heteroille nuorille miehille ja naisille, jotka palvelivat tätä isänmaata. Suomi ei siihen kaadu. Eikä se kaadu muutamaan linnassa tanssivaan homoonkaan, ei vaikka koko linna olisi heitä täynnä.

Lisäksi minä keksin ainakin kymmenen kamalampaa vääryyttä, kuin tanssivat homot, vaikka he tanssisivat huonosti, koska parketilla on niin vähän tilaa.

Montako sinä keksit?

Arvoasi ei mitata vyötärönympäryksessä!

Iltapulun lauantaiaamun luetuin juttu käsittelee julkkisnaisten todellisia mittoja. Sehän heissä onkin tärkeintä, ei se, osaavatko he laulaa tai näytellä.

Jo pienestä pitäen tyttöjä kehutaan heidän ulkoisten ominaisuuksiensa perusteella "Onpa sinulla ihanat kengät!" "Onpa äitisi letittänyt tukkasi kauniisti!" "Voi miten söpö mekko sinulla onkaan!" jne jne. Meille taotaan jo pienestä pitäen pieniin päihimme, että parhaita kehuja saa näyttämällä nätiltä, ei piirtämällä hienoja piirrustuksia, kokoamalla korkeita legotorneja tai kiipeämällä oikein korkealle pihakoivuun. Ei meitä rohkaista riekkumaan, mikä näkyy myös vanhemmalla iällä. Vuonna 2005 julkaistussa väitöstutkimuksessa mm. todetaan, että naisten osteoporoosin yleisyys johtuu juuri kasvuiässä luille tärkeiden tömähdyksien ja muiden stimuloivien kokemustan vähäisyydestä, tai jopa puutteesta.

Tytöt eivät saisi siis liikkua, mutta hoikkana täytyy pysyä. Ei siis ihme, että monet pikkutytöt pitävät itseään liian pyöreinä. Tietysti myös mallioppiminen vaikuttaa, jos ympärillä olevat aikuiset ovat jatkuvasti laihdutuskuurilla, vahtivat kaloreita ja puristelevat olemattomia mahamakkaroitaan, on lapsellekin helpompaa peilata itseään näistä aikuisista. Vastuu ei kuitenkaan jää ainoastaan perheille, vaan sanon ihan suoraan, että vikaa on myös yhteiskunnassa.

Bussipysäkit ovat täynnä pehmopornolta näyttäviä alusvaate- ja uimapukumainoksia, joissa photoshopilla retusoidut nuoret naiset esittelevät tis... eikun niitä vaatteita. Kioskeilla, kauppojen kassajonoissa ja netissä törmää jatkuvasti otsikoihin, joissa joku julkkis on kamalan laiha ja pukeutunut "väärin" KATSO NYT IHMEESSÄ NÄÄ KUVAT JA TUNNE OLOSI OIKEIN HUONOKSI JA EPÄONNISTUNEEKSI KUN ET NÄYTÄ SAMALTA!!

Ja ennen joulua alkaa kaikenlaisten kuurien mainostaminen. Tällä lähtee kinkku reisistä alle viikossa ja myös ne muutamat vihreät kuulat, jotka kehtasit laittaa suuhusi Tapaninpäivänä, senkin lihava lortto!
Oikeasti kun ongelma ei ole se, mitä syö joulun ja uuden vuoden päivän välissä, vaan mitä syö uuden vuoden ja joulun välissä... Ja miksi syömisen pitää edes olla ongelma? Jossain ei syödä ollenkaan, ja mielestäni se on suurempi ongelma, kuin muutama, kriitikoiden mielestä, ylipainoinen nuori laulaja.

Se, että on painoindeksinsä ylärajoilla, tai jopa muutaman kilon yli, ei tarkoita, että ahtaa koko ajan suuhuna perunalastuja, donitseja ja ranskalaisia, jatkuvana virtana, kellon ympäri. Koska geenithän eivät liity tähän millään tavalla. Ihminenhän pyöristyy omaa hallitsemattomuuttaan. Kuin pullataikina.

Odotan innolla aikoja, jolloin naisia arvioidaan heidän saavutustensa, ei heidän ulkonäkönsä perusteella. Katsokaapa ihan huviksenne, mainitaanko Itsenäisyyspäivän vastaanoton televisioidussa osuudessa enemmän asioita naisvieraiden puvuista, vai heidän saavutuksistaan puvun ulkopuolella?

Mielestäni Adele, jota myös tuossa IL:n jutussa kuvailtiin kaikkein eniten kiloja keränneeksi, on muotoillut asian hyvin jossain haastattelussaan(vaikka joutuikin sittemmin Voguen kanteen) : Punaisena lankana; tekijän ulkonäöstä viis, kunhan jälki on helkkarin hyvää.
Tämän jutun kirjoitti n. 163cm pitkä n. 70kg painava kansalaisaktivisti, pöytälaatikkorunoilija ja laulaja, joka laulaa, halusitte sitten kuunnella tai ette.