sunnuntai 13. toukokuuta 2012

Tappelisitte ite, senkin säälittävät surkimukset!

En tavallisesti kirjoita blogeja valtavien negatiivisten tunnekuohujen vallassa, koska ränttejä joutuu usein katumaan, mutta nyt en voi vastustaa kiusausta... Anteeksi.

Aloitin Äitienpäivän katsomalla perinteisiä sunnuntaiaamun eläindokumentteja äitini kanssa. Valitettavasti aihe ei ollutkaan söpöt ja veikeät ovelat eläimet, vaan Michael Vickiltä pelastetut taistelukoirat.

Michael Vick on niitä ihmisiä, joita avoimesti halveksun ja vihaan, vaikka en tunne miestä ollenkaan. Tieto siitä, että kaveri on ammattiurheilu-uransa ohella pyörittänyt ja osallistunut aktiivisesti koiratappeluihin riittää. Vick osallistui myös hävinneiden ja huonosti pärjänneiden koirien lopettamiseen mm. hirttämällä ja hukuttamalla.

Dokumentissä esiteltiin Bad Newz Kennels:istä pelastettuja koiria. Yhdellä koirista ei ollut ollenkaan hampaita, ne oli poistatettu, jotta mestarinartulla oli voitu teettää pentuja. Toinen taas pelkäsi taluttimessa kävelemistä niin paljon, että sitä piti aluksi kantaa joka paikkaan, lisäksi sama koira pelkäsi ihmisiä ja heidän läheisyyttään. Surullisia tarinoita oli valtavasti. Vickin tontilta löytyi yli 70 koiraa.

Ja kaikki nämä traumat ja fyysiset vammat ihmisten itserakkauden, idiotismin ja julmuuden takia. Kun rahalla saa, ei viattoman elämällä tunnu olevan mitään väliä. En edes tahdo alkaa etsimään tilastoja, joista selviäisi moniko koira kulki vuosien varrella Vickin käsien läpi.

Tavallisesti uskon toisiin mahdollisuuksiin, mutta Vickin kohdalla en jaksa uskoa tapojen parantumiseen tai maailmankuvan muuttumiseen. Vaikka Vick kampanjoi aktiivisesti H.R 2492:n (lakialoite, joka tekisi laittomien eläintappeluiden seuraamisesta ja lasten niihin tuomisesta osavaltiotasolla tuomittavan [lähinnä sakkoja] rikoksen) puolesta, en usko, että sakkorangaistus pelottaa Vickin kaltaista ammattiurheilijaa, jolla on mm. sponsorisopimus Niken kanssa.

Vickiä ovat Niken lisäksi sponsoroineet mm. Subway lahjoittamalla rahaa BET:n (Black Entertainment Television, tv-kanava Yhdysvalloissa, Boondocks [tv-sarja] kertoo teille, miksi BET on paha) vuoden urheilija-tyyppiseen palkintoon, Coca-Cola ja Kraft.

Jotenkin on vaikeaa uskoa, että tätä julmuutta voisi tapahtua vain USA:n ihmemaassa. Myös Suomessa on varmasti sitä sairasta porukkaa, joka tappeluttaa koiriaan rahan toivossa. En nyt osoittele sormella mihinkään, mutta KRP:llä on tietoja ja epäilyjä ollut useamman vuoden ajan piireistä, joissa tätä "huvia" harrastetaan tai on harrastettu.

Tavallisesti en kehota kyttäämään naapuria, mutta jos koira on aina haavaumilla, tai katoaa käsittämättömästi, niin juuri tätä varten eläinsuojeluvalvojat ovat olemassa. Eläinten hyvinvointi on meidän ihmisten vastuulla.

torstai 10. toukokuuta 2012

Sä et oo normaali, ja hyvä niin

En ihan tarkkaan muista, koska löysin Pertti Kurikan Nimipäivät. Se on kuitenkin tapahtunut joskus kesällä 2010 tai vähän sen jälkeen.

Olin aika myyty heti kättelyssä. Rehellistä porukkaa, joka tekee biisejä siitä, mikä heitä itseään elämässä koskettaa. Luukutin Youtubesta Kallioon!-biisiä ja fiilistelin.

Keikallekin olen päässyt kerran. Ja innokkaana fanityttönä puhuin itseni lavan taa jututtamaan(!!!) jätkiä ja kaverikuvaan(!!!!). Huomaa ketä jännittää ja ketkä ottaa homman kuin ammattilaiset.

Kun kuulin, että PKN:stä tulee elokuva, olin innosta soikea. Seurasin uutisointia, katselin trailerit ja teaserit ja odotin kuin kuuta nousevaa.

Mutta miksi innostua näin paljon jostain kehitysvammaisten bändistä?

No koska Pertti Kurikan Nimipäivät on enemmän kuin bändi. YleX esitti tänään uusintana haastattelun, jossa PKN:n basisti Sami summaa, että fanit ovat heille kuin perhettä. Asia, jonka monet bändit ovat päässeet unohtamaan. Ja PKN ei tee mitään tusina "baby, baby, baby, oh!" tavaraa, vaan käsittelee sitä, mikä elämässä on paskaa, tai siistiä. Ja se on aina hyvän bändin merkki.

Ja sitten vähän Kovasikajuttu-hehkutusta. Ihmiset. Menkää kattomaan tää dokkari! Se karistaa ne viimeisetkin "keharit on niin lepposia"-sarjan ennakkoluulot, joita teillä on. Samoin ne "no kehitysvammaset nyt on vähän semmosta simppeliä porukkaa" jutut loppuu viimestään tähän dokumenttiin.

Meillä "terveillä" (terve ja normaali on miun mielestä kyllä kamalan väkivaltasia sanoja...) on se käsitys, että kehitysvammaiset on mitä on, ja se on kivaa ja söpöä ja herttasta. No, paskat housussa keikalle lähtöä tekevä kiroileva iso mies ei oo miun mielestä kovin herttanen, mut semmosta se elämä joskus on. Joskus tulee paskat housuun, sit käydään suihkussa ja lähdetään keikalle.

Dokumentti ei myöskään typistä pois PKN:n jätkien kapinaa vallitsevia olosuhteita vastaan. Asuntolaelämä on perseestä, kehitysvammaisia koskeva politiikka aikaansa jäljessä ja holhoavaa. Ja kiroilla ja tupakoida ja harrastaa seksiä pitää saada, vaikka ympärillä kuinka kauhisteltaisiin.

Koko dokumentti on myös täynnä loistavia one-linereita elämästä, rakkaudesta, musiikista, naisista ja monesta muustakin asiasta, joita en nyt muista tässä hehkuttaa.

Suurin ahaa-elämys syntyy katsojille varmaan niistä hetkistä, kun huudetaan naama punaisena, uhataan lopettaa bändi ja meinataan vetää kaveria turpaan... Näitä tunteitahan on itselläänkin, mutta ei sitä kehtaa ääneen myöntää, että joskus tekisi mieli vedellä kaveria ympäri korvia. Kaikki tunteet ovat aitoja ja rehellisiä, niin ilo kun manageri saa vauvan, pettymys kun kaveri ei tule synttäreille, ja vahingonilo kun kaverin housut putoavat kinttuun kesken urheilukisojen. Tissejäkin ehditään ihmetellä, ulkomailla asti.

En nyt ehkä innostukseltani saa tähän kaikkea sitä, mikä pitäisi, mutta mielestäni Kovasikajuttu oivaltaa jotain, mikä usein unohtuu. Että elämä on aika samanlaista meille kaikille. Sitä tahtoo kihloihin, kuunnella musiikkia, katsoa telkkaria, tietää miten lapsia tehdään, harrastaa politiikkaa, jättää menemättä jalkahoitajalle, saada rakkautta ja joskus sitä näkee käärmeitä vaatteitten saumoissa. Ja tämän ymmärtämiseen näemmä tarvitaan neljä musiikillisesti lahjakasta kehitysvammaista näyttämään mallia.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Sananen Vapusta

Minä olen barrikadivassari, katoilla juoksija, kaduilla riehuja, lippuja ja kylttejä ja lakanoita kantava, mieltä osoittava, väriä tunnustava, epäkelpo, työtön, loinen, takkutukkainen, neulatyynynaamainen porvarin salainen märkä päiväuni.

Minä juhlin Vappua. Juhlin ihan uhallani, koska Vappu on työläisten juhla. Kevätkin on ihan jees, mutta erityisesti tahdon vaalia taistelua ja sen tuloksia.

Ilman niitä tuloksia, oltaisiin kusessa koko saatanan sakki, korviamme myöten, kirjaimellisesti tai vertauskuvallisesti. Polviamme myöten paskassa, paitsi ne, joiden ei ole tarvinnut asemansa eteen sormeaankaan nostaa.

Pienestä on loppujen lopuksi kiinni se, että Suomessa asiat ovat, kuten ne ovat. Ja ei ole mitään takuuta, että pitkään on samanlaista, sillä me olemme kadottaneet sen, mikä meidät tähän nosti. Hyvinvointivaltiokehitys lähti kansan keskinäisestä solidaarisuudesta. Nyt sitä ei ole. Ihmiset nyrpistelevät progressiiviselle verotukselle ja varallisuusveron palauttamiselle. Kaikki pitäisi yksityistää, sun mummoskin. Vahvemmilla on oikeus tehdä mitä huvittaa. Näkymätön käsi taitaa olla nyrkissä, ja aika syvällä työläisen perseessä. Sieltä ei markkinoita ja yhteiskuntaa pahemmin korjailla.   

Minua harmittaa, etten pääse tänä(kään) Vappuna marssille, vaan juhlin kotona. Mihinkään demareiden puistojuhlaan kun en suostu menemään. Siellä ei ole minulle mitään nähtävää.

Mutta hyvin ne raikaa työväenlaulut ja muu Vappuun sopiva musiikki kotonakin. Ja taistelua on oltava muulloinkin kuin Vappuna. Näihin kuviin ja tunnelmiin <3