keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Negatiivinen

Sain vähän aikaa sitten varmistuksen, että olen negatiivinen ihminen. Minulla ei ole HIV:tä, eikä seksitauteja. Bileet!

Miksi sitten kirjoitan tästä aiheesta, kun itselläni ei ole mitään hätää? No, koska minua kiinnostaa, ja koska seksi on kivaa. Tämän kirjoituksen ei kuitenkaan ole tarkoitus olla valistuspuheenvuoro. Paitsi ehkä ihan vähän...

Kukaan järkevä ihminen ei tahallaan hanki itselleen, tai tartuta toiseen seksitautia. Järkevä ihminen ei myöskään luota johonkin moukan tuuriin suojaamattomassa seksissä, tai usko, etteivät taudit tartu, jos heti rientää suihkuun. Urbaanit legendat eivät paljoa lämmitä, kun käsketään hakea apteekista antibiootteja.

Meillä on kaikilla oikeus nauttia seksistä. Olimmepa sitten positiivisia, negatiivisia, miehiä, naisia, jotain itse määrittelemäämme, homoja, heteroita, bi-seksuaaleja, toppeja, bottomeita, alistuvia, dominoivia jne.
Oikeudet edellyttävät kuitenkin myös velvollisuuksia. Yksi näistä on itsensä ja kumppaninsa suojaaminen. Oli kyseessä sitten elämän suurin rakkaus tai vasta tavattu herkkupeppu. Toinen velvollisuus on tietysti toimia tilanteessa toista ihmistä ja hänen tahtoaan kunnioittaen. Kolmas on se, että pitää itsestään ja muista huolta käymällä säännöllisesti testauttamassa itsensä.

Olen joissain suhteissa juurikin kolmannen aallon feministi. Uskon seksuaaliseen vapautumiseen ja seksuaalioikeuksiin. Olen se nuori ehdokas, joka jakaa kondomeja, koska mielestäni jakomateriaali on tehty käytettäväksi. Ei minua kiinnosta kenen kanssa se kondomi käytetään, kunhan käytetään asiallisesti ja oikein.

Eli jos törmäätte Mikkelin yössä punaisiin mansikkakortsuihin, joiden pakkauksessa on joku mukahauska slogan ja teksti "sininpunainenajatus" (tarra oli niin pieni, ettei sanojen välille voinut jättää tilaa), niin ottakaa kumi mukaanne ja käyttäkää se jonkun kivan tyypin kanssa yhteisymmärryksessä.

[muokattu 1.12. 2013 ~ Terminologiaa päivitetty]

torstai 20. syyskuuta 2012

Mikkelistä mobiilikunta!

Kuopio otti maaliskuun lopussa käyttöön Mobiilikunta-sovelluksen älypuhelimille. Sovellus tiedottaa käyttäjiään kaupungin tapahtumista ja ajantasaisista asioista.

Sovellukseen päivittyvät mm. kaupunginvaltuuston julkiset asiakirjat (esityslistat ja pöytäkirjat), kaupunkia koskevat uutiset, säätiedot ja tapahtumatiedot. Lisäksi sen kautta tehdään kyselyitä ja mielipidemittauksia. Sovellus on käyttäjilleen ilmainen.

Jurassic Rockissa käytössä ollut Jurassic App osoitti, että Mikkelissä on tietotaitoa vastaavan sovelluksen toteuttamiseen Mikkelissä. Tällä hetkellä palvelua tuottaa yksityinen yritys, mutta miksei tämä yritys voisi olla ulkopuolisen sijaan paikallinen?

Ajantasaisen tiedon toimittaminen kuntalaisille voimaannuttaa ja lisää kiinnostusta. Lisäksi sovellus lisäisi opiskelijoiden ja muun liikkuvan väestön kiinnostusta Mikkeliä kohtaan.

Nykyaikaisessa kaupungissa informaation tulee olla helposti saatavilla. Miksei siis kosketusetäisyydellä?

keskiviikko 19. syyskuuta 2012

Erilainen, siksi arvokas, koko ikänsä!

Olen viime päivinä miettinyt kunnallisten palveluiden kykyä vastata sukupuolten moninaisuuteen ja kykyä tuottaa juuri yksittäisten kuntalaisten vaatimuksia vastaavaa palvelua.

Erityisesti kaikenlainen kunnan tarjoama hoiva mietityttää minua.

Päiväkodeissa ja kouluissa tunnutaan kasvattavan tyttöjä ja poikia. Ei lapsia. Pahimmassa tapauksessa lasten yksilöllisyys jyrätään oletetulla sukupuolella, esim. tytöt eivät saa ajaa potkumopoilla, koska ne nähdään poikien leluina.
Myös moni muu arkinen toiminta saattaa olla tiukasti jaoteltua.

Minne tässä rakennelmassa asettuu esim. poika, joka tahtoo leikkiä "tyttöjen leikkejä" tyttöjen kanssa, tai poika, joka tahtoo olla tyttö, eli myös ulkoisella olemuksellaan ilmentää muuta kuin omaa sukupuoltaan Osaavatko kasvattajat, niin kotona kuin muuallakin, vastata lapsen tarpeisiin? Ymmärtävätkö ja kannustavatko he lasta, vai saavatko he hänet tuntemaan itsensä vääräksi ja huonoksi?

Entä kun lapset kasvavat aikuisiksi. Millaista kohtelua sukupuolenkorjaushoitoja saava henkilö saa terveyskeskuksessa, kun hoidon kohteena ei olekaan sukupuoli, vaan muu ruumiillisuus? Entä sukupuolijärjestelmän määrittelyjen ulkopuolelle jättäytynyt henkilö?

Uskaltaako kumpikaan yllä mainituista liikkua öisin yksin ulkona, myös niillä alueilla, joissa katuvalot palavat vain osalla kaduista, tai eivät pala ollenkaan?

Aikuisuutta seuraa vanhuus, joka tuntuu vielä näitä aikaisempia vaiheita pelottavammalta. Kun valta omasta ruumiillisuudesta on täysin toisten käsissä, jaksavatko nämä toiset ymmärtää ja mahdollistaa omanlaista vanhuutta? Saako ikänsä mekkoja käyttänyt mies pitää mekkonsa vielä vanhainkodissa? Tuleeko queervanhuksesta toisten määrittelemänä mummo?

Niin sukupuolisen, kuin seksuaalisen moninaisuuden saralla kunnilla on paljon petrattavaa.

Olemme kaikki omina itseinämme arvokkaita ja ihania, ja ansaitsemme kunniltamme kunnallisia palveluita, joissa emme ole vain asiakkaita ja numerosarjoja tietokannoissa ja tilikirjoissa.

torstai 6. syyskuuta 2012

Kajaalilla kohti kapinaa

Tänään oli kuulemma joku meikitön päivä.

Vihaan näitä yhden päivän kevytaktivismitempauksia. Anteeksi nyt kaikille, jotka luulitte johonkin vaikuttavanne tänään.

Ymmärrän, että ulkonäköpaineet ovat perseestä. Itsekin feministinä vastustan niitä. En silti nää, miten se, että joku vihertävä nuori nainen jättää meikkaamatta, muuttaa maata tai maailmaa.
Jätetään iholle ja ihon alle kertyvistä kemikaaleista puhuminen muille ja pysytään tässä asian feministisessä puolessa.

Ruumiillisuuden hallinnoiminen on meille kaikille tärkeää. Tahdomme itse päättää miltä näytämme. Teemme tämän muokkaamalla ruumiillisuuttamme. Pukeudumme tai jätämme pukeutumatta, lävistämme itseämme, tatuoimme ihoamme, värjäämme hiuksiamme (ja joskus myös muuta karvoitustamme), vaihdamme silmiemme väriä piilolinsseillä, käytämme hajusteita, meikkaamme, jne. jne.

Kaikissa piireissä nämä asiat eivät kuitenkaan ole itsestäänselviä. Osa suvustani kuuluu lestadiolaiseen herätysliikkeeseen. Näin vanhemmiten on mielenkiintoista miettiä lapsuuden leikkejä sukulaislasten kanssa, kun oman hahmon rakentaminen meni heillä näin: "Tää ei ois uskossa, ni tää ois värjänny hiukset. Tällä ois punaset hiukset. Ja raitoja! Ja tää meikkais tosi paljon!"

Uskallan väittää elämäni aikana nähneeni riittävästi lestadiolaisia, lähinnä vanhoillislestadiolaisia, tietääkseni mistä puhun. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole haukkua koko liikettä, vaikken sitä suoraan sanottuna ymmärräkään. Itse kun en ole minkään valtakunnan uskossa.

Puuttumatta muihin yhteisön epäkohtiin, on sanomattakin selvää, että meikkaaminen voi olla nuorille lestadiolasnaisille kapinaa vanhojen miesten auktoriteettia korostavaa järjestelmää vastaan. Meikkaaville lestadiolaispojille tahtoisin ojentaa kunniamerkin. Sukupuolinormien rikkominen kun tuntuu olevan liikkeen sisällä joskus pelottavan hankalaa.

Ja mitä meihin muihin tulee, niin ei meikata tarvitse ainoastaan ollakseen viehättävä jonkun silmissä. Meikattuna kun voi näyttää muultakin kuin Miss Suomelta, tai Johanna Tukiaiselta. Itse näytän meikattuna Siniltä. Näytän myös ilman meikkiä Siniltä.

On tärkeää keskustella siitä, kuka asettaa rajat sille, mikä on hyväksyttävää, mikä kaunista, mikä oikein. Onko meikkaamisen normi se, mitä Demi neuvoo nuorille tytöille? Tai mitä Trendi kertoo kaikkien sivelevän luomilleen tänä syksynä? Paljonko normia saa taivuttaa? Onko ripset pakko taivuttaa?

On helppoa kertoa toisille, mikä on oikea tapa toimia. Toisten mielestä ilman meikkiä rupsahtaa, toiset taas ovat sitä mieltä, että meikittä on paras.

Meikkaamisesta puhuminen tuntuu valitettavan usein menevän oman erinomaisuuden kehumiseksi ja muiden rahvaanomaisuuden osoitteluksi. Suoraan sanottuna elitismiksi.
Ja elitismiä en feminismiini tahdo